Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi 80 vuotta sitten 30.11.1939. Sotainvalidi-lehdessä julkaistaan tämän ja ensi vuoden aikana kirjoitussarja, jossa talvisotaa tarkastellaan sotainvalidien ja sotainvalidihuollon näkökulmasta.
OSA 5
Suomalaisten kannalta talvisodan rauhallisempi vaihe päättyi, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi helmikuun alussa. Puna-armeija oli tammikuun ajan ryhmittänyt joukkojaan uudelleen, ja samalla tuonut rintamalle uusia joukkoja. Tykistö ja ilmavoimat moukaroivat suomalaisten asemia ja jalkaväki hyökkäsi asemia vastaan. Suomalaiset etulinjan miehet joutuivat koville. Sotilailta, joista useimmat olivat vasta noin 20-vuotiaita nuorukaisia, vaadittiin aivan yli-inhimillistä kestävyyttä. Runsaasta ylivoimasta huolimatta neuvostojoukoilla kesti kaksi viikkoa murtaa suomalaisten puolustuksen.
JSp:t
Lähellä etulinjaa olleet joukkosidontapaikat (JSp) joutuivat myös koville. Haavoittuneiden määrät kasvoivat moninkertaiseksi tammikuuhun verrattuna. JSp:n lääkärit joutuivat työskentelemään usein vuorokaudet ympäri nukkumatta. Talvisodassa JSp toimi yleensä maahan kaivetussa teltassa tai korsussa 1–2 kilometrin päässä etulinjasta maaston, evakuointiteiden, yksiköiden asemien ja taistelutilanteen mukaan.
Koska joukkosidontapaikat yritettiin sijoittaa mahdollisimman lähelle rintamaa, ne joutuivat usein tykistön keskitysten kohteeksi. Ne saattoivat myös joutua vihollisjoukkojen kanssa lähitaisteluun ja vihollisen lentokoneet olivat niitä koko ajan häiritsemässä.
Tärkeimmät tehtävät oli määritelty jo ennen sotaa Puolustusvoimien lääkintähuollon suunnitelmissa. Talvisodan aikana JSp:t todettiin pääosin toimiviksi, eikä niitä juurikaan muutettu jatkosodan aikana. Jo talvisodan aikana luovuttiin pääsidontapaikoista.
Tärkeimpinä tehtävinä olivat haavoittuneiden lajittelu lääkärintutkimuksen perusteella, ensiavun täydennys ja kuljetuskestävyyden parantaminen. Mahdollisia hoitotoimia olivat myös mm. verenvuodon tyrehdyttäminen, murtumien lastoitus, kipulääkitys, jäykkäkouristusseerumiruiskeen antaminen, yleispaleltumien hoito ja tarvittaessa hätäamputaatiotkin.
Jos sotilas oli haavoittunut tai sairastunut lievästi, riitti usein hoidoksi pelkästään se, jonka hän sai JSp:lla. Vaikeimmin haavoittuneet varustettiin sairaankuljetuskortilla, jossa oli tiedot vammasta, annettu hoito, kuljetustapa ja mahdolliset ohjeet. Heidät evakuoitiin heti tilanteen salliessa, yleensä öisin kenttäsairaaloihin ja niistä kiireellisen hoidon jälkeen pikaisesti evakuointi- tai varsinaisiin sotasairaaloihin.
Sairaala- ja sairasjunia
Haavoittuneiden kuljettamiseksi kotiseudun sotasairaaloihin varustettiin jo YH:n aikana kolme päämajan alaista sairaalajunaa sekä neljä sairasjunaa. Talvisodan aikana perustettiin vielä kolme sairasjunaa. Sairaalajunia, joissa oli mm. leikkaussalivaunu, käytettiin pitkissä kuljetuksissa ja varustukseltaan ne olivat täydellisempiä kuin yksinomaan potilaiden evakuoimiseen tarkoitetut sairasjunat. Sairaala-/sairasjunan keskimäärin 300 potilaasta huolehti yksi–kaksi lääkintäupseeria, 12 sairaanhoitajaa ja seitsemän lääkintälottaa sekä kaksi aliupseeria ja kymmenen lääkintämiestä.
Junat kulkivat sotasairaaloiden ja niiden asemien väliä, joille haavoittuneet kenttäsairaaloista tuotiin. Usein junia lastattiin myös rintaman takana rautatiepysäkillä. Lastaaminen tapahtui yleensä yöllä ja mahdollisimman nopeasti, jotta matkaan olisi ehditty ennen päivän sarastusta ja mahdollisia ilmahyökkäyksiä. Vaikeimmin haavoittuneet nostettiin paareilla ikkunasta III luokan päivävaunuista tehtyihin junavaunuihin. Lievemmin haavoittuneet sijoitettiin makuuvaunuihin ja kävelevät potilaat istumavaunuihin.
Junien lääkärit arvioivat potilaiden tilan, lievittivät kipuja ja antoivat hoitoa mahdollisuuksien mukaan. Junassa ei haavojen hoito ollut mahdollista, mutta potilaat saivat ruokaa ja juomaa. Vastaanottavaan sotasairaalaan ilmoitettiin, milloin sairaala- tai sairasjuna saapuu ja millaisia potilaita siinä on.
Junien henkilökunta joutui tekemään töitä vuorokaudet ympäri. Jatkuvat hälytykset ja pommitukset hankaloittivat junien kulkua. Hälytyksen sattuessa paareihin sidottuja potilaita ei voitu siirtää junasta pois eivätkä hoitajattaret saaneet jättää heitä yksin. Monen haavoittuneen mielestä olikin tuskallisempaa olla sidottuna junassa hälytysten aikana kuin kestää vihollisen hyökkäystä rintamalla. Potilaiden mieliala oli kuitenkin yleensä korkealla, sillä olivathan he kuitenkin selvinneet hengissä sieltä jostakin. Lievemmin haavoittuneet auttoivat vaikeammin haavoittuneita sotakavereita.
Pysyvä vamma 23 000:lle
Neuvostoliiton suurhyökkäys näkyy haavoittuneiden määrissä. Kun tammikuussa 1940 haavoittuneita ja sairastuneita oli noin 4 000, helmikuussa luku oli yli 11 000 ja maaliskuussakin lähes 6 000.
Talvisodan sotainvalidien yleisimmät vammat olivat odotetusti jalkoihin ja käsiin haavoittumiset, joita oli yli puolet kaikista vammatyypeistä. Kolmanneksi yleisimpiä olivat keskikehon vammat ja niiden jälkeen tulivat pään alueen vammat. Useimmat sotainvalidit olivat monivammaisia, sillä sirpaleita osui yleensä eri puolille kehoa. Sairauksia ei vielä talvisodan aikana puhjennut yhtä paljon kuin jatkosodan aikana.
Ankarat pakkaset aiheuttivat runsaasti paleltumisia, koska monilla oli jalkineina vain ahtaat kumi- tai kumiteräsaappaat. Paleltumia kirjattiin etenkin tammikuun alkupuoliskolla. Paleltumiset vähenivät ratkaisevasti, kun saatiin lämpimämpiä jalkineita sotasaaliiksi tai kotoa. Paleltumia oli kuudella prosentilla talvisodan johdosta sotavammakorvausta saaneista.
Suomen puolustusvoimien tappiot
Päämajan huolto-osaston laatimien yhteenvetojen mukaan Suomen puolustusvoimien tappiot talvisodassa olivat kaikkiaan 66 406 kaatunutta, kadonnutta ja haavoittunutta eli noin 20 %:a kokonaisvahvuudesta. Runsas kolmasosa eli lähes 20 000 oli kaatuneita ja kadonneita. Haavoittuneita oli yli 43 000. Useimmat talvisodassa haavoittuneet kykenivät vammojen kokonaan tai osittain parannuttua osallistumaan myös jatkosotaan. Talvisodan sotainvalideista lähes 9 000 haavoittui myös jatkosodassa.
Suomalaisten puolustus Mannerheim-linjalla murtui helmikuun puolivälissä Lähteen lohkolla Summassa, joka oli ollut puna-armeijan päähyökkäyssuunta. Kun murtumaa ei saatu tukituksi, ylipäällikön oli annettava käsky vetäytyä Kannaksella väliasemiin. Huonosti varustetut väliasemat kestivät helmikuun lopulle, jolloin oli pakko vetää joukot taka-asemaan Viipurin–Vuoksen tasalle. Moskovan rauhaan mennessä neuvostodivisioonat olivat saaneet jo sillanpääaseman Viipurinlahden luoteisrannalle.
Vuosalmella ja Taipaleessa suomalaiset pitivät ankarasta paineesta huolimatta asemansa. Laatokan pohjoispuolella neuvostojoukot saivat murrettua Kitilän suurmotin saartorenkaan. Siellä ja Kollaalla pystyivät suomalaiset kuitenkin estämään neuvostojoukkojen hyökkäykset Kannaksen puolustajien selustaan. Sotatoimet lopetti 13.3.1940 solmittu Moskovan rauha. Alkoi kahden sodan välinen rauhanaika, jonka nimeksi myöhemmin tuli välirauhan aika.
Talvisodan jälkeen arvioitiin, että talvisodan aikana vammautuneista sotilaista ja siviileistä vain noin 5 000:lle jää pysyvä vamma. Pysyvän vamman saaneita talvisodan sotainvalideja oli lopulta yli nelinkertainen määrä, lähes 23 000. Puolustusvoimat oli ennen sotaa hyvin valmistautunut haavoittuneiden lääkintähuoltoon, mutta suomalainen yhteiskunta oli huonosti valmistautunut näin suuren sotainvalidienjoukon huoltoon. Monet sotasairaaloista ja toipilaskodeista kotiutuvat tarvitsivat vapaaehtoisen huollon, mutta ennen kaikkea valtiovallan tukea.
Markku Honkasalo
