Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi 80 vuotta sitten 30.11.1939. Sotainvalidi-lehdessä julkaistaan tämän ja ensi vuoden aikana kirjoitussarja, jossa talvisotaa tarkastellaan sotainvalidien ja sotainvalidihuollon näkökulmasta. OSA 3
Kaksi diktaattorin johtamaa suurvaltaa, Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, ja Neuvostoliitto miehitti sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaisesti Puolan itäosat. Lisäpöytäkirjan mukaan myös Suomi ja pääosa Baltiaa kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin.
Lokakuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että se halusi keskustella Suomen kanssa Leningradin turvallisuudesta. Stalin vaati Suomelta muun muassa huomattavia alueluovutuksia, joihin suomalaiset eivät halunneet suostua. Alueluovutukset olisivat olennaisesti heikentäneet itärajan luontaisia puolustusmahdollisuuksia.
Ylimääräiset kertausharjoitukset
Puolustusneuvoston puheenjohtajan, marsalkka Mannerheimin esityksestä maan rauhanajan joukko-osastot järjestettiin lokakuussa 1939 sodanajan kokoonpanoon ja keskitettiin raja-alueille ottamaan vastaan ensimmäinen mahdollinen isku. Tämä merkitsi suojajoukkojen liikekannallepanoa, mutta aseisiin kutsuttiin myös kolme divisioonaa reservistä – muodollisesti ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH). Näiden joukkojen ensimmäinen kertausharjoituspäivä oli 10. lokakuuta, ja kaksi päivää myöhemmin toimeenpantiin täydellinen liikekannallepano, jossa loputkin reserviläiset kutsuttiin kertausharjoituksiin.
”Talvisodan hengen” syntymisessä oli oma merkityksensä myös tällä ”ylimääräiset kertausharjoitukset” -käsitteellä. Suomi ei toimeenpannut ”yleistä liikekannallepanoa”, jotta kansa ei hätääntyisi. Luonnollisesti syynä oli myös halu olla ärsyttämättä venäläisiä. Käytännössä kysymys oli kuitenkin yleisestä liikekannallepanosta. Ehkä niillekin, jotka aatteellisista tai muista syistä olisivat epäröineet lähteä sotaan liikekannallepanomääräyksen tullessa, oli helpompi lähteä ”vain” kertausharjoituksiin. Vaikka tiedettiin YH:n tapahtuneen sodan vaaran vuoksi, toivottiin, että sotaa ei kuitenkaan tulisi ja että miehet voisivat palata takaisin rauhan tehtäviin.
Lääkintähuolto toteutetaan
Tämän artikkelisarjan ensimmäisissä osissa kerrottiin, miten Puolustusvoimien lääkintähuolto oli jo ennen talvisotaa hyvin suunniteltu. Lääkintäosasto oli ehtinyt laatia vapuksi 1939 sotasairaalasuunnitelman, johon kuuluivat muun muassa sotasairaaloiden henkilöstömäärä. Perustettavien joukko-osastojen lääkintähuolto oli suunniteltu kenttäsairaaloita myöten. Ylimääräisten kertausharjoitusten aikana nämä suunnitelmat oli pantava käytäntöön. Lääkintäjoukkoja, kenttäsairaaloita ja sotasairaaloita perustettiin asteittain YH:n aikana ja lopulta sodan sytyttyä. Lääkintähuollon suunnitelmia tarkennettiin vielä YH:n aikana
Talvisodan alkuun mennessä valtaosa mieslääkäreistä oli koulutettu lääkintäupseereiksi. Sairaanhoitajia varten oli laadittu liikekannallepanomääräykset valmiiksi. Sotilaspiirien esikunnat olivat selvittäneet sairaaloiksi sopivat koulut, laitokset ja muut rakennukset. Järjestelmän runkona olivat rauhanaikaiset sairaalat, mielisairaalat ja parantolat, ja YH:n aikana henkilökunta perehtyi tuleviin tehtäviinsä. Kun riittävä valmius oli saavutettu, jätettiin sairaaloihin vain runkohenkilökunta ja muut päästettiin siviiliin.
Sotasairaalojen verkosto
YH:n aikana puolustusvoimat perusti 43 sotasairaalaa. Sodan sytyttyä perustettiin vielä kahdeksan sotasairaalaa, mutta kaksi sotasairaalaa paloi pommituksissa (Suomussalmi ja Salla). Kenttäsairaaloita perustettiin YH:n aikana 18, ja myöhemmin vielä kymmenen lisää. Näiden lisäksi Suomen Punainen Risti ja Lotta-Svärd yhdistys perustivat kumpikin kahdeksan kenttäsairaalaa. SPR ja Lotta-Svärd järjestö osallistuivat puolustusministeriön pyynnöstä myös muutoinkin sotasairaaloiden varustamiseen. Pienempiä kenttäsairaalaosastoja perustettiin YH:n aikana yhdeksän ja myöhemmin vielä seitsemän. Talvisodan kenttäsairaalassa oli noin 150 sairaansijaa, jotka jakautuivat kolmeen 50-paikkaiseen osastoon. Henkilökuntaa oli runsaat 100 henkeä. Päällikkölääkärin lisäksi kenttäsairaalassa oli kolme osastonlääkäriä ja kolme apulaislääkäriä.
Sairaanhoitajat ja lotat
Sairaanhoitajien tarpeeksi oli arvioitu noin 3 500. Lokakuun alussa oli tullut voimaan työvelvollisuuslaki, jolla myös naiset voitiin määrätä erilaisiin sodanaikaisiin tehtäviin. Etulinjaa lukuun ottamatta sairaanhoitajat työskentelivät lääkintähuollossa kaikissa portaissa: sota- ja kenttäsairaaloissa, sairaalajunissa sekä laboratorio- ja röntgentehtävissä. Heidän työtovereinaan ja apulaisinaan olivat lääkintälotat.
SPR:n sairaanhoitajavaliokunnan kanta oli, että lottien lyhyen kahden viikon lääkintäkurssin käynyt tavallinen lotta hyväksyttiin sairaalatyöhön apulaiseksi vain sairaanhoitajan valvonnassa. Kuuden kuukauden kurssin käyneiden lotta-sairaanhoitajien työskentelyä sotasairaaloissa valiokunta vastusti jyrkästi. Sodanaikaisen lääkintätoiminnan yleisjohto oli kuitenkin varsin tiukasti puolustusvoimilla, ja haavoittuneiden hoidolla oli etusija, joten myös lääkintälotille riitti töitä.
Alkujaan kuuden kuukauden kurssin suorittaneita sairashoitoapulaisia oli tarkoitus käyttää vain Lotta-Svärd yhdistyksen varustamissa kahdeksassa kenttäsairaalassa. YH:n alettua puolustusministeriö kuitenkin esitti, että muihinkin kenttäsairaaloihin määrättäisiin lottia sairaanhoitajiksi. Kenttäsairaaloissa työskenteli myös kahden viikon kurssin suorittaneita lottia siivoojina ja muonittajina sekä muita lottia kansliatehtävissä. Lääkintälotat hoitivat kenttäsairaaloissa mitä erilaisimpia tehtäviä potilaiden kirjeiden kirjoittamisesta, vaatteiden pesemisestä aina haavoihinsa menehtyneistä huolehtimiseen.
Alueluovutusneuvottelujen katkettua Neuvostoliitto irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen. Neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan 30. marraskuuta 1939, ja samana päivänä pommitettiin useita kaupunkeja, muun muassa pääkaupunkia, Helsinkiä.
Markku Honkasalo
