Veljesliiton keskustoimisto sijaitsee Helsingissä. Sotainvalidityön selkärankana on aina ollut vahva kenttäorganisaatio ja paikallistuntemus, mikä on mahdollistanut sen, että toiminta on tavoittanut mahdollisimman monen sotainvalidin ja näin he ovat saaneet tarvitsemaansa apua.
Toiminnanjohtajan muuttunut työnkuva
Sotainvalidien parissa tehtävä työ on muuttunut sitä mukaa, kun jäsenistö on ikääntynyt. Pirkka-Hämeen sotainvalidipiirin sekä Tampereen osaston pitkäaikainen toiminnanjohtaja Jouko Sipilä kertoi omasta, yli 40 vuotta kestäneestä työstään sotainvalidien parissa 70-vuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä. (Juttu on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 4/2017)
Piiritoimistossa Tampereella on rauhallista. Toista oli silloin, kun Jouko aloitti työnsä Tampereen sotainvalidiosaston sosiaalisihteerinä vuonna 1975. Toimistossa riitti sotainvalideja hoitamassa asioitaan. Tupakka kärysi ja asioivia oli niin paljon, että eteinen oli aina tupaten täynnä. Tärkeällä asialla olleet sotainvalidit olivat pukeutuneet pukuun ja kravattiin, joten virkailijatkin pukeutuivat sen mukaisesti. Tuohon aikaan jäseniltä tuli runsaasti avustushakemuksia, joita osaston huoltojaosto käsitteli kokoontuessaan kahdesti kuukaudessa.
– Apua haettiin moniin tilanteisiin. Oli kauppalaskuja, puun ostoa ja joskus rahaa pyydettiin lehmän ostoon. Lasten muuttaessa pois avustustenkin hakeminen väheni. Sotainvalidin vanhetessa avustushakemuksia alkoi taas tulla, sillä sairastelu saattoi aiheuttaa kohtuuttomia kuluja. Myös työttömyys on näkynyt hakemusten määrässä, Jouko muistelee.
Tampereen osasto on aina ollut iso. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Tampereen osastossa oli noin 1500 sotainvalidia, joten asioijia riitti. Jouko avusti sotainvalideja laatimaan elinkorkohakemuksia, korjauspyyntöjä ja toimitti heidän puolestaan virkatodistuksia.
– Sotainvalidien sanelusta kirjoitin hakemuksia ja niihin tarkat kuvaukset haavoittumisesta, miksi henkilö hakee elinkorkoa vasta nyt ja usein myös perhesuhteista.
Vuonna 1988 Joukosta tuli myös piirin toiminnanjohtaja. Laajentunut työnkuva tiesi uusia ihmisiä sekä hallinnollisten tehtävien tuplaantumista. Apuna on ollut toimiston kokenut ja työhönsä sitoutunut henkilökunta, jonka osaamiselle ja avulle Jouko antaa suuren arvon.
Sotainvalidien kuntapalvelut merkittävin muutos
Jouko on seurannut ja tehnyt sotainvalidityötä aitiopaikalta pitkään ja nähnyt muutokset niin työssä kuin jäsenistössäkin. Merkittävimpänä muutoksena hän pitää vuonna 1987 voimaan astuneita kuntapalveluja, jotka tulivat kuntien järjestämäksi ja jotka valtio sitten korvasi kunnille. Hän kiersi kunnissa vielä silloisen toiminnanjohtajan kanssa kertomassa uudistuksesta ja opastamassa työntekijöitä sen parissa. Ja työtä riitti. Eräänkin kunnan edustaja kieltäytyi hyväksymästä lakia.
– Ilmeisesti hänelle oli vaikea käsittää, että joku ryhmä saisi palvelut, ja vieläpä ilmaiseksi, Jouko miettii.
Ei almu vaan korvaus vammasta
Uudet palvelut aiheuttivat hankaluuksia myös sotainvalideissa. Ruoka piti hakea tietyistä paikoista omilla astioilla ja jotkut mielsivätkin sen ”sosiaaliruoaksi”. Nykyään ruokaetuudet hoituvat ruokaseteleillä.
Kangertelua oli myös muiden palvelujen kohdalla: sotainvalidien oli vaikeaa hyväksyä sitä, ettei palveluissa ollut kyse almuista vaan heille lain mukaan kuuluvista palveluista, korvauksia menetetystä terveydentilasta.
– Minusta meillä on kolmenlaisia palvelunsaajia: heitä jotka ottavat palveluja vastaan, heitä jotka eivät ota sekä heitä, jotka eivät niistä tiedä, Jouko sanoo.
Neuvontaa monesta suunnasta
1990-luvulle tultaessa veljes- ja sairaskoteihin palkattiin Valtiokonttorin toimesta neuvontapalvelijoita auttamaan sotainvalideja saamaan heille kuuluvat edut ja hoidon. Samaa neuvontaa on tehty aina osastoissa ja piireissä. Neuvontapalvelun syntyminen mahdollisti kuitenkin sen, että jäsenet voivat hakea apua useammista paikoista. Tärkeintä on, että he saavat neuvoja asioissaan.
– Me teemme työtä jäsenille, emme itsellemme. Heidän etunsa on tärkeintä, joten on sama kuka työn tekee, Jouko tiivistää.
Liiton varat ovat mahdollistaneet toiminnan
Merkittävä muutos toimintaympäristössä tuli, kun Veljesliitto myi Kyyhkylän ja Kaunialan.
– Se oli taloudellisesti ratkaisevaa, sillä tuolloin liitto sai käyttöomaisuutta työhönsä ja osastotkin saivat tukea toimintaansa.
Kun liitossa alettiin jakaa piireille huolto- ja tukirahaa, kentän toiminta tasaantui ja avustushakemukset siirrettiin osastojen päätettäväksi. Toiminta muuttuu jäsenkunnan ikääntyessä. On selvää, etteivät sotainvalidit ja puolisojäsenet jaksa enää osallistua yhtä aktiivisesti toimintaan. Eikä tarvitsekaan.
– Jäsenen tehtävä on enää viitsiä lähteä mukaan ja olla mukana. Jos henkilö ei ole mukana, laitamme hänelle viestiä ja usein he kertovatkin kuinka kivaa on, että olemme heitä muistaneet.
Työn muuttuva luonne
Piirin toiminnanjohtajana Jouko pitää yhteyttä osastoihin ja luottamushenkilöihin ja siten varmistaa, että yhteydet pelaavat myös jäseniin.
– Osasto hoitaa varsinaisen yhteydenpidon. Siellä toimihenkilöt ja tukijäsenet ovat jäsenten tuttu lähikontakti, Jouko kertoo.
Osastoista varmistetaan myös se, että kunnat ovat ajan tasalla sotainvalideille kuuluvista korvauksista. Jouko kiitteleekin osastojen väkeä heidän työpanoksestaan.
Teksti ja kuva: Marja Kivilompolo
Sotainvalidipiirit toiminnan sydämessä
Liitossa on 18 itsenäistä sotainvalidipiiriä kattaen koko Suomen sekä yksi piiri Ruotsissa. Piirien toiminnanjohtajat työskentelevät joko Veljesliiton tai piirinsä palkkaamina. Piirien palkatulla henkilökunnalla Veljesliitto on varmistanut sen, että jäsenistö saa alueellaan asiantuntevaa apua ja neuvontaa sekä heille mieluisaa toimintaa. Toiminnanjohtajat myös organisoivat omassa piirissään sotainvalidien arjessa tärkeiden vapaaehtoisten toimintaa. Osa toiminnanjohtajista on osa-aikaeläkkeellä tai hoitaa työtään osa-aikaisena. Vuoden 2017 alusta kaksi piirin toiminnanjohtajaa otti hoitaakseen kumpikin kaksi sotainvalidipiiriä. Veljesliiton toimintaa sopeutetaan jäsenistön mukaan.
Vuoden 2018 alussa sotainvalideja on elossa noin 2000, leski- ja puolisojäseniä noin 7500.
