Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi 80 vuotta sitten 30.11.1939. Sotainvalidi-lehdessä julkaistaan tämän ja ensi vuoden aikana kirjoitussarja, jossa talvisotaa tarkastellaan sotainvalidien ja sotainvalidihuollon näkökulmasta.
OSA 4
Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, kun neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan. Samana päivänä pommitettiin useita kaupunkeja, muun muassa pääkaupunkia, Helsinkiä. Vaikka Suomessa oli toteutettu yleinen liikekannallepano ylimääräisten kertausharjoitusten muodossa (YH), hyökkäys tuli maan itärajalle olleille joukoille yllätyksenä. Etenkin Karjalan kannaksella suojajoukot varsin nopeasti joutuivat perääntymään. Armeijan lääkintähuolto joutui heti sodan alettua tehtäviin, joihin se oli kiireisenä valmistautunut. Puna-armeijan hyökkäys alkoi koko pitkällä rajalla Laatokalta Petsamoon. Rajajoukot vetäytyivät pakenevia siviilejä suojaten, mutta esimerkiksi Suojärvellä Hyrsylän mutkassa jäi kokonaisia kyliä asukkaineen vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Suomalaisten oli pakko vetäytyä Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella, kunnes ensimmäiset torjuntavoitot muun muassa Tolvajärvellä joulukuun puolivälissä pysäyttivät vihollisen etenemisen.
Sodan todellisuus
Sodan ankaruus ja totaalisuus yllätti sotilaat. Yllätyksinä tulivat yleensä myös ensimmäiset kaatumiset ja haavoittumiset. Talvisodan alkamispäivänä 30. marraskuuta kaatui rintamalla ainakin 79 suomalaista ja kolme haavoittui kuolettavasti. Neuvostoliitto pommitti ensimmäisenä päivänä 16:ta paikkakuntaa tekemällä noin 140 pommituslentoa. Vahingot jäivät vähäisiksi lukuun ottamatta Helsinkiä, jossa yhdeksän koneen hyökkäyksessä sai surmansa 91 henkeä, 36 haavoittui vaikeasti ja noin 200 lievästi. Talvisodan alussa vuodenvaihteeseen mennessä vammautui sodan johdosta noin 8 500 suomalaista, joista noin tuhat oli vammautunut jo ennen sodan alkamista YH:n aikana ja linnoitustöissä. Joulukuun tappiot olivat runsaimmat kahden ensimmäisen viikon aikana ennen ensimmäisiä torjuntavoittoja. Tammikuussa 1940 vammautuneiden määrä jäi noin neljään tuhanteen. Sodan alussa rintamamiehet itse kokivat haavoittumiset usein ikään kuin turhiksi. Miksi piti haavoittua, kun miehiä tarvittiin kipeästi rivissäkin. Sairaalasta miehillä oli kiire takaisin kaverien luo täyttämään jättämänsä aukon.
Rintaman tappioista vaiettiin
Lehtien uutisoinnissa olivatkin sodan omat siviiliuhrit näkyvästi esillä. Omien sotilastappioiden määristä ei kerrottu kertaakaan talvisodan aikana. Vihollisen menetykset sen sijaan kerrottiin näyttävästi suurina lukuina. Omien rintamajoukkojen kärsimistä tappioista vaiettiin visusti. Sankarivainajien kuolinilmoitukset, joita alkoi ilmaantua lehtiin vasta joulukuun puolivälissä, kertoivat omista menetyksistä. Sotainvalidien jälkeenpäin esittämät kuvaukset haavoittumisesta ovat useimmiten hyvin niukkasisältöisiä. Haavoittumis- ja vammautumistapauksia on yhtä paljon kuin sotainvalidejakin. Kuitenkin usein kertomuksissa toistuu sama asia – odottamaton, äkillinen isku: ”Tuntui kuin olisi lyöty halolla takaraivoon.”
Talvisodassa ja yleensä toisessa maailmansodassa noudatettiin sotavammojen hoidossa pääasiassa ensimmäisen maailmansodan aikaan kehitettyjä menetelmiä. Lääketieteen kehitys ja hyvin järjestetty lääkintähuolto olivat tehneet mahdolliseksi, että yhä useampi vaikeasti vammautunut jäi henkiin ja entistä pienemmin pysyvin vammoin. Hoito oli myös potilaalle parempaa ja inhimillisempää.
Sota- ja kenttäsairaaloiden toiminta
Sodan alkuvaihe kului sota- ja kenttäsairaaloiden toiminnan käynnistämiseen. Sitä mukaa kuin niitä saatiin valmiiksi ja toimintakelpoisiksi, paikat täyttyivät haavoittuneista. Maaliskuun alussa alkoi olla jo pulaa paikoista, mutta jokainen potilas kuitenkin saatiin kahden lakanan väliin. Sotasairaaloiden hoitopaikkojen määrä kasvoi sodan alun 28 000:sta maaliskuun alun 35 000:een. Sota kesti niin lyhyen aikaa, että pitkäaikaishoitoon ja yleensä sotainvalidiongelmaan ehdittiin kiinnittää huomiota vasta välirauhan aikana
Sairaanhoitajien tarpeeksi oli arvioitu noin 3 500, mutta sodan päättyessä puolustuslaitoksen palveluksessa oli kaikkiaan noin 5 500 sairaanhoitajaa. Sodan alettua heidän avukseen komennettiin kuuden kuukauden kurssin käyneitä lääkintälottia ja kahden viikon kurssin käyneitä lottia aputehtäviin. Lottia oli myös ulkomaisten ambulanssien perustamissa sairaaloissa pääasiassa tulkkeina. Kaikkiaan lääkintätehtävissä oli YH:n ja talvisodan aikana noin 7 300 lottaa, joista noin 2 500 työskenteli sotatoimialueella. SPR:n sairaalan ylilääkäri Simo Brofeldt totesikin sodan jälkeen, että ilman lottia sairaanhoito olisi usein ollut lähes ylivoimaisen vaikeaa. Sairaanhoitajapulan vuoksi lottia oli jouduttu käyttämään jopa leikkausapulaisina.
Ambulansseja eri maista
Talvisota synnytti eri puolilla maailmaa voimakasta myötätuntoa Suomen kohtaan. Suomeen lähetettiin muun muassa raha- ja tavaralahjoituksia. Talvisodan aikana Suomessa oli lääkintähuoltoa auttamassa monia ulkomaisia ambulansseja. (”ambulanssi” = liikkuva, tilapäinen sairaanhoitolaitos, mm. kenttäsairaala, ei siis pelkkä sairasauto)
Ruotsin Punaisen Ristin 40 hengen I ambulanssi tuli Turkuun 22. joulukuuta. Ambulanssi perusti 150-paikkaisen sairaalan Savonlinnaan, jonne ensimmäiset potilaat saapuivat uudenvuodenpäivänä. Toimintaa haittasivat vihollisen jatkuvat pommitukset. Lähelle pudonneet pommit rikkoivat useaan kertaan sairaalarakennuksen ikkunoita. Sairaalalla oli myös oma 20-paikkainen kenttäsairaalaosastonsa Kannaksella. Pahimpina aikoina kenttäsairaalassa oli yli 80 haavoittunutta, joukossa myös haavoittuneita venäläisiä.
Ruotsin II ambulanssi saapui tammikuun alussa ja toimi Lapissa, jossa oli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia sotilaita. Pääsairaala toimi 140-paikkaisena Muurolan parantolassa. Lisäksi ambulanssilla oli 40-paikkainen kenttäsairaala Kemijärvellä ja toinen pienempi Petsamon rintamalla. Pommitukset haittasivat myös tämän ambulanssin toimintaa. Tanskalainen ambulanssi tuli Suomeen Tornion kautta jouluaattona. Sen sijoituspaikaksi tuli Joensuu. Lyseoon järjestetty tanskalainen kenttäsairaala oli 7. tammikuuta valmis ottamaan vastaan ensimmäiset potilaat Ilomantsin ja Laatokan rintamilta. Sairaalan varustukseen kuuluivat muun muassa täydelliset leikkaussalin kalusteet ja röntgenlaitteet. Norjan Punaisen Ristin ja Norjan Norden-yhdistyksen lähettämä ambulanssi saapui tammikuussa ja toimi Muhoksella. 100-paikkaiseen sairaalaan kuului kahdeksan rautatievaunua ja seitsemän autoa. Ambulanssi palasi huhtikuussa 1940 kiireesti takaisin Norjaan saksalaisten hyökättyä maahan.
Moskovan rauha ehti tulla ennen kuin Hollannin ambulanssi lähti matkaan, mutta suomalaiset ilmoittivat ottavansa sen kuitenkin kiitollisuudella vastaan. Lähtiessään maasta useimmat ambulanssit jättivät kaiken kalustonsa Suomen Punaiselle Ristille. Varsinaisten ambulanssien lisäksi saapui Suomeen eri maista runsaasti muuta lääkintähenkilökuntaa mm. Sveitsistä. Vasta sodan päätyttyä saapui Ison-Britannian naisten ambulanssiorganisaation sairasautoryhmä naispuolisine autonkuljettajineen. Se työskenteli Suomessa vain vähän aikaa. Ambulanssiautonsa englantilaiset lahjoittivat Suomen puolustusvoimille.
Haavoittuneiden hoitoa
Vihollisen lentotoiminnan vuoksi potilaat tuotiin kenttäsairaaloihin vasta illan pimetessä. Siten potilaiden vastaanotto, tilan arvioiminen ja kiireelliset leikkaukset tehtiin yleensä öisin. Ne, joiden arveltiin kestävän kuljetusta, pyrittiin lähettämään vielä yötä myöten evakuointi- tai muuhun sotasairaalaan. Evakuointisairaaloista suurin oli 43. sotasairaala, jonka runkona oli Viipurin sotilassairaala ja joka toimi Rauhan piirimielisairaalan ja Tiuruniemen parantolan tiloissa. Arviolta puolet talvisodassa sotasairaaloissa hoidetuista kulki tämän sairaalan kautta. Muut evakuointisairaalat olivat Sortavalassa, Värtsilässä, Joensuussa, Lieksassa, Kuhmossa, Kajaanissa, Oulussa ja Rovaniemellä.
Osa sotasairaaloista erikoistui tiettyjen sotavammojen ja sairauksien hoitoon. Sairaaloihin perustettiin parhaiden erikoislääkäreiden johdolla erikoisosastoja, joihin potilaat keskitettiin eri sairaaloista. Kulkutauteja oli odotettua vähemmän, mutta tuberkuloosiosastoja piti sodan aikana laajentaa. Sotasairaalat lähettivät omaisille ja kotijoukkojen rovastintoimistoon tiedot kaikista sairaalahoitoon otetuista sotilaista.
Korvauksia haetaan
Kaatuneiden omaisten ja haavoittuneiden sotilaiden korvaushakemuksia alkoi tulla valtion tapaturmatoimistoon vasta vuoden 1940 alusta. Ne olivat pääosin hakemuksia kaatuneiden perheiden huoltoeläkkeiksi. Haavoittuneiden ja sairastuneiden korvauspäätöksen tekeminen edellytti lopullista lääkärinlausuntoa, joka yleensä saatiin vasta sotavammaisen päästyä sotasairaalasta. Vammautuneiden korvaushakemuksia saapui tapaturmatoimistoon enemmän vasta sodan päätyttyä. Talvisodan vielä jatkuessa ryhdyttiin määrätietoisesti muokkaamaan suomalaisen yhteiskunnan yleistä suhtautumista vammaisiin ja erityisesti sodan invalideihin. Tämä näkyi muun muassa sota-ajalle tyypillisessä kielenkäytössä. Kuolemisen sijasta sodassa käytettiin ilmaisua kaatuminen ja samoin sodassa vammautumista nimitettiin haavoittumiseksi. Yleisessä kielenkäytössä haavoittuminen käsitettiin hyvin laajasti, joskus aina sairastumisiin saakka. Haavoittunut-ilmaisulla korostettiin kaatunut-sanan tavoin uhrausta isänmaan puolesta.
Tammikuussa 1940 sotatoimet hieman rauhoittuivat sen jälkeen, kun suomalaiset saivat torjuttua puna-armeijan yritykset katkaista Suomi kahtia esimerkiksi Suomussalmen korkeudella. Suurvallan sotilaallinen arvovalta oli kärsinyt, kun Suomea ei valloitettukaan kahdessa viikossa. Puna-armeija keskitti tammikuun aikana Suomen rintamalle uusia voimia. Helmikuun alussa alkoi vihollisen suurhyökkäys ja miehet rintamalla joutuivat entistä kovemman paineen alle.
Markku Honkasalo