Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi 80 vuotta sitten 30.11.1939. Sotainvalidi-lehdessä julkaistaan tämän ja ensi vuoden aikana kirjoitussarja, jossa talvisotaa tarkastellaan sotainvalidien ja sotainvalidihuollon näkökulmasta.
OSA 1
Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto oli jo ennen talvisotaa valmistautunut mahdollisen sodan varalta hyvin huolehtimaan haavoittuneista etulinjan joukkosidontapaikoilla, kenttäsairaaloissa ja sotasairaaloissa. Suunnitelmat oli valmistettu hyvissä ajoin ennen kansainvälisen tilanteen kiristymistä. Asevelvollisten vammautumiseen liittyvää lainsäädäntöä oli myös kehitetty itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta sitä ei oltu suunniteltu riittävästi.
Suunnitelmat oli valmistettu hyvissä ajoin ennen kansainvälisen tilanteen kiristymistä.
Laki korvauksen suorittamisesta asevelvollisille sotapalveluksessa sattuneen ruumiinvamman tai sairauden johdosta tuli voimaan vuonna 1926. Tämä sotilastapaturmalaki koski asevelvollisia ja vapaaehtoisena sotapalvelukseen kutsuttuja henkilöitä. Korvausetuudet olivat pääosin samat kuin työväen tapaturmavakuutuksessa. Elinkoron suuruus määriteltiin kuitenkin toisin, koska asevelvollisuusikäiset nuorukaiset eivät olleet vielä ehtineet hankkia sellaista ammattitaitoa tai ansaintakykyä, että työtulot olisivat voineet olla korvauksen oikea peruste.
Koska korvaus ei riittänyt varsinkaan perheelliselle, otettiin lakiin mukaan myös elinkoron lisäys vaimosta tai lapsista. Nämä ovat sisältyneet myös myöhempään lainsäädäntöön. Tässä näkyi vapaussodan invalidien vuoden 1919 laissakin ollut pyrkimys vammautuneen elintason turvaamiseen. Korvaushakemukset käsitteli valtion tapaturmalautakunta.
Sotilastapaturmalain piiriin sisällytettiin vuonna 1938 myös suojeluskuntajärjestön jäsenet. Korvausta ei kuitenkaan ulotettu suojeluskuntalaisten rauhanajan sairastumisiin. Laissa määrättiin, että korvausta on maksettava sodankin aikana aiheutuneesta vammasta tai sairaudesta. Päivärahan ja elinkoron määräysperusteissa siirryttiin sotilasarvon mukaan kuuteen kiinteään korvausluokkaan. Nämä korvausluokat poistettiin Veljesliiton vaatimuksesta vuoden 1948 sotilasvammalaissa.
Yleisestä työväen tapaturmavakuutuksesta poikkeavaa oli, että elinkoron omaiskorotusta määrättäessä otettiin huomioon myös vammautumisen jälkeen syntynyt huoltovelvollisuus. Perusteluna tälle esitettiin, että korvauksensaajat olivat pääosaltaan nuoria ja naimattomia ollessaan suorittamassa yleiseen kansalaisvelvollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen perustuvaa, korvauksetonta työtä valtakunnan hyväksi.
Sotilasarvon mukaiset korvausluokat poistettiin Veljesliiton vaatimuksesta vuoden 1948 sotilasvammalaissa.
Vuoden 1938 sotilastapaturmalaki oli voimassa ”ylimääräisten kertausharjoitusten”, YH:n ja talvisodan aikana. Korvauksia saattoi saada kuitenkin kaikkiaan kymmenen eri lain perusteella, mm. puolustuslaitoksen vakinaisessa palveluksessa olevat vuoden 1935 valtion viran- ja toimenhaltijain tapaturmakorvauslain perusteella ja muita ryhmiä eri lakien perusteella.
Talvisodan aikana havaittiin, että sotainvalidien sairaalahoidon jälkeinen huolto oli puutteellisesti järjestetty. Järjestelmä oli varsin epäyhtenäinen ja se perustui pääosin rauhan ajan lainsäädäntöön. Vuoden 1938 sotilastapaturmalain mukaan myönnetyt korvaukset osoittautuivat aivan riittämättömiksi. Elinkustannusten noustessa alkoi kaatuneiden omaisten ja monien sotainvalidien tilanne käydä sietämättömäksi. He tarvitsivat eri järjestöjen apua selviytyäkseen ja myöhemmin tämä apu koordinoitiin Veljesliiton toimesta.
Elinkustannusten noustessa alkoi kaatuneiden omaisten ja monien sotainvalidien tilanne käydä sietämättömäksi.
Yleinen suhtautuminen vammaisiin oli talvisodan syttyessä vielä hyvin kielteistä, jopa ns. asiantuntijoiden piirissä. Vammaiseen liitettiin niin taloudellisen, fyysisen kuin myös henkisen vaivaisuuden leima. Vuoden 1918 sodan invalideihin suhtauduttiin kyllä myönteisesti, eikä heidän invalidisuuteensa nähty liittyvän kielteisiä henkisiä ja moraalisia ominaisuuksia. Puheissa korostettiin uhrautumista, kunnollisuutta ja yhteiskuntakelpoisuutta. Kuitenkin heidätkin unohdettiin ja he joutuivat elämään useimmiten taloudellisesti puutteessa ja köyhyydessä, kuten muutkin vammaiset.
Punainvalidit ”isänmaan pettureina” elivät vieläkin surkeammissa oloissa. Talvisodan invalidit kokivat aluksi olevansa samanlaisia ”vaivaisukkoja” kuin kaksi-kolmesataa vuotta aikaisemmin. Talvisodassa vammautui suuri määrä nuoria miehiä isänmaata palvellessaan. Sotavammaisuudesta tuli niin yleistä, että sitä alettiin pitää ”normaalina”. Tämä muutti samalla yleiset käsitykset vammaisuudesta.
Teksti: Markku Honkasalo
Kirjoitus on julkaistu Sotainvalidi 1/2019 -lehdessä
