Kun sotainvalidit alkoivat päästä talvisodan jälkeen kotiin sotasairaaloista ja toipilaskodeista, huomattiin, että sodassa vammautuneiden sairaalahoidon jälkeinen huolto oli puutteellisesti järjestetty. Puolustusvoimien lääkintähuolto oli ennen talvisotaa hyvin suunniteltu ja se käynnistettiin jo ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aikana.
Talvisodassa vammautuneiden jälkihuolto perustui vuoden 1938 sotatapaturmalakiin, joka oli säädetty ajatellen rauhanajan nuoria naimattomia varusmiehiä. Lain nojalla myönnetyt korvaukset osoittautuivat aivan riittämättömiksi. Elinkustannusten noustessa alkoi kaatuneiden omaisten ja monien sotainvalidien tilanne käydä sietämättömäksi, mikä ilmeni muun muassa tapaturmatoimistolle saapuneista lukuisista katkerista kirjeistä.
Sotasairaalassa olevat ja toipilaat saivat puolustusvoimilta yhä päivärahaa ja heidän perheensä sotakuukausipalkkaa. Mutta kun palvelukseen kelpaamaton sotainvalidi vapautettiin puolustusvoimien palveluksesta, loppui myös päivärahan ja sotakuukausipalkan maksu. Sotavammaiset ja heidän omaisensa jäivät suurelta osin väliaikaisen vapaaehtoishuollon varaan. Tässä tilanteessa olivat sukulaisten apu ja vapaaehtoisjärjestöjen avustukset varsinkin vaikeavammaisille sotainvalideille ainoa tulonlähde. Kun sotainvalidit lopulta saivat korvauspäätöksiä, osoittautuivat summat niin pieniksi, etteivät ainakaan perheelliset sotainvalidit tulleet niillä toimeen.
Talvisota herätti sosiaalista vastuuta ja sodan uhreista huolehtiminen koettiin kansalliseksi kunnia-asiaksi. Monet kansalaisjärjestöt aloittivat humanitaarisen työn sotainvalidien ja muiden sodasta kärsineiden hyväksi jo talvisodan aikana ja heti sen jälkeen. Työhön osallistuivat kaikki yhteiskuntapiirit. Useiden alkuperäisiltä tavoitteiltaan erilaisten järjestöjen samanaikainen mukanaolo sotainvalidihuollossa aiheutti kuitenkin suunnittelemattomuutta ja toiminnan päällekkäisyyttä. Jossakin määrin esiintyi kilpailua arvovallasta ja jopa kiistaa kansalaisten lahjoittamista varoista.
Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta päätti jo YH:n aikana auttaa reserviläisten perheitä ja muita sodan johdosta avun tarpeeseen joutuneita. Lottien paikallisosastot toimivat talvisodan aikana myös ensimmäisenä sotainvalidihuollon vapaaehtoisena kenttäverkostona. Lottien ohella sotainvalidityöhön osallistui eri puolilla maata myös muiden naisjärjestöjen jäseniä.
Myös Suomen Punainen Risti ja sen piirit aloittivat sotainvalidien avustamisen jo sodan aikana. Järjestöllä olikin siihen hyvät mahdollisuudet, sillä se oli saanut tähän tarkoitukseen huomattavia lahjoituksia kotimaasta ja ulkomailta. SPR:llä oli aikaisempaa kokemusta vapaussodan invalidien huollosta. Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto aloitti oman sotainvalidihuoltonsa niin ikään jo sodan kuluessa. Liitto oli perustamisestaan lähtien pyrkinyt saamaan kaikki invalidit vammautumisen tavasta riippumatta yhteisen keskusliiton piiriin.
Välirauhan aikana tuli sotainvalidityöhön mukaan useita järjestöjä, jotka pystyivät kyllä tehokkaasti hankkimaan tarvittavia varoja, mutta kykenivät huonosti yksilölliseen huoltotyöhön. Lotta Svärd -järjestön koko maan kattava kenttäorganisaatio sen sijaan soveltui hyvin tällaiseen sotainvalidihuoltoon. Monet järjestöt käyttivätkin avustustoiminnassaan lottien organisaatiota hyväkseen. Ensimmäisenä Lotta Svärd -järjestön puoleen kääntyi SPR oman sotainvalidihuoltotyönsä järjestämiseksi. Se pyysi jokaista lottaosastoa nimeämään yhdyslotan sotainvalidien ja SPR:n invalidikanslian välille. Yhdyslotan tehtäviin kuului antaa tietoja paikkakunnan apua tarvitsevista sotainvalideista sekä auttaa sotainvalideja avustusanomusten laatimisessa ja hakemuksen tueksi tarvittavien tietojen hankkimisessa.
Puheenjohtajansa marsalkka Mannerheimin määräyksestä SPR perusti suuren invalidikomitean, jonka käytettäväksi Mannerheim antoi kaikki hänelle uskotut ja sotainvalidihuoltoon lahjoitetut varat. Hän suositteli sotainvalideille annettavaksi suurehkoja kertakaikkisavustuksia (perusavustuksia), joiden tavoitteena oli pysyvällä tavalla turvata sotavammaisen tulevaisuus. Tässä tilanteessa sotainvalidit tarvitsivat kuitenkin kipeämmin pienempiä tilapäisavustuksia turvaamaan päivittäisen elannon. SPR pyrki hankkimaan sotainvalideille työpaikkoja ja järjesti sotainvalideille ammattikoulutusta.
Sotainvalidihuollon keskittäminen
Talvisodan jälkeen valtiovalta pyrki pikaisesti korjaamaan sotainvalidien huollossa ilmenneitä puutteita. Professori Fabian Langenskiöld oli talvisodan päätyttyä keskustellut sosiaaliministeri K.A. Fagerholmin kanssa sotainvalidien auttamisesta. Keskustelut johtivat huhtikuussa 1940 Sotainvaliidikomitean asettamiseen Langenskiöldin johdolla. Komitean tehtävänä oli tehdä kiireellisesti ehdotuksia korvauslainsäädännön muuttamiseksi sekä sotainvalidien ja heidän omaistensa huollon järjestämiseksi. Samanaikaisesti asetettiin myös sotatapaturmakomitea laatimaan ehdotuksen sotavammakorvausten korvausperusteiden yhdenmukaistamiseksi sekä korottamiseksi.
Sotainvaliidikomitea päätyi vaihtoehtoon, jossa sotainvalidihuolto olisi keskitetty uuteen, tätä tarkoitusta varten perustettavaan organisaatioon, säätiöön, jossa jokaisella sotainvalidityöhön osallistuvalla järjestöllä olisi valtion rinnalla määräämis- ja toimivalta. Komitean mietintöön liitettiin SPR:n sairaalan ylilääkärin professori Simo Brofeldtin eriävä mielipide, jossa ehdotettiin sotainvalidien huollon keskittämistä jonkin olemassa olevan järjestön (SPR) ympärille.
Tässä tilanteessa Suomessa oli sotainvalidien huollosta kaksi toisistaan eriäväänäkökantaa. Näkemyserot tulivat esille kahden vaikuttajahenkilön – kahden professorin – vastakkaisissa mielipiteissä. Professori Fabian Langenskiöld edusti johtamansa Sotainvaliidikomitean kantaa, jonka mukaan huolto on keskitettävä uuteen organisaatioon, Invalidisäätiöön, joka huolehtisi ensisijaisesti sotavammaisille tarkoitettujen hoito- ja ammattioppilaitosten rakentamisesta, mutta ratkaisisi samalla kaikkien vammaisten huoltokysymykset myös tulevaisuudessa. Professori Simo Brofeldtin näkemyksen mukaan sotavammaisten huolto on hoidettava mahdollisimman nopeasti erityiskysymyksenä ryhtymättä perustamaan suuria laitoksia. Hänen mielestään oli investoitava ihmisiin eikä laitoksiin.
Perimmiltään jo tässä ensimmäisessä, viime sotien invalidien huollosta käydyssä kamppailussa oli kyse valinnasta sotainvalidien erityishuollon tai yleisen invalidihuollon välillä. Invalidisäätiö-hanke, jota tukivat sosiaaliministeriö ja siviili-invalidit, olisi merkinnyt sotainvalidihuollon sulauttamista tulevaisuudessa valtion yleiseen invalidihuoltoon. Säätiön tarkoitushan oli keskittyä hoitolaitoksissaan siviili-invalidien huoltoon sen jälkeen, kun talvisodan invalidit eivät enää olisi tarvinneet apua.
Säätiön vastustajat korostivat sotainvalidien huollon aatteellista velvoitetta. Isänmaan tehtävissä vammautuneiden oli saatava parasta mahdollista hoitoa. Sotavammaiset oli hoidettava viivyttelemättä ja tehokkaasti käyttäen apuna erityisesti heitä varten tarkoitettua huoltojärjestelmää. Tätä näkemystä edustivat Puolustusvoimat ja marsalkka Mannerheim sekä SPR, Lotta Svärd ja Vapausodan Invaliidien Liitto.
Keskitetty järjestelmä ei toteutunut ja hajanaisuus sotainvalidihuollossa jatkui. Elokuussa 1940 kaatuneiden omaisille ja sotainvalideille maksettavia korvauksia nostettiin 25 prosentilla, mutta se ei vielä ratkaissut sotainvalidien toimeentulo-ongelmia. Järjestöjen yhteistoiminnan puutteet tulivat myöhemmin esille jatkosodan aikana, jolloin keskittämisessä vihdoin onnistuttiin puolustusvoimien painostuksesta ja sotainvalidien oman järjestön avulla. Hajanaisuus sotainvalidihuollossa synnytti tarpeen sotainvalidien oman järjestön perustamiselle, mikä tapahtuikin elokuussa 1940.
Markku Honkasalo
(artikkeli on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 2/2020)
