Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi 80 vuotta sitten 30.11.1939. Sotainvalidi-lehdessä julkaistaan tämän ja ensi vuoden aikana kirjoitussarja, jossa talvisotaa tarkastellaan sotainvalidien ja sotainvalidihuollon näkökulmasta.
OSA 2
Suomalaiset toivoivat syksyllä 1939, ettei maa joutuisi sotaan ja päättäjät maan johdossa eivät pitäneet sotaa todennäköisenä. Talvisodan syttyessä 30.11.1939 Suomen Puolustusvoimien lääkintähuolto oli kuitenkin suunnitelmillaan hyvin valmistautunut haavoittuneiden hoitoon etulinjasta joukkosidontapaikoille (JSp) ja edelleen kenttäsairaaloiden kautta sotasairaaloihin. Tarkoituksena oli saada haavoittuneet mahdollisimman nopeasti hoidettavaksi kotiseudun sotasairaaloihin.
Ennen talvisotaa oli valtaosa mieslääkäreistä koulutettu lääkintäupseereiksi. Sairaanhoitajia varten oli laadittu liikekannallepanomääräykset valmiiksi. Sotilaspiirien esikunnat olivat selvittäneet sairaaloiksi sopivat koulut, laitokset ja muut rakennukset. Järjestelmän runkona olivat rauhanaikaiset sairaalat, mielisairaalat ja parantolat.
Suuri vastuu ensihoidossa oli suunniteltu lähellä etulinjaa toimiville joukkosidontapaikoille.
Suunnitelman mukaan haavoittuneiden ensiavusta vastasi komppanian lääkintäryhmä, johon kuului lääkintäaliupseeri, lääkintäkorpraali ja paariryhmä eli neljä sairaankantajaa. Heidän päätehtävänään oli haavoittuneiden kuljettaminen pois taistelualueelta ja välttämättömän ensiavun antaminen.
Suuri vastuu ensihoidossa oli suunniteltu lähellä etulinjaa toimiville joukkosidontapaikoille. Henkilökuntana oli kaksi lääkäriä, kaksi lääkintäaliupseeria, neljä sairaankantajaa ja neljä hevosajomiestä. Tärkeimmät joukkosidontapaikan tehtävät olivat haavoittuneiden lajittelu lääkärintutkimuksen perusteella, ensiavun täydennys ja kuljetuskestävyyden parantaminen.
Mahdollisia hoitotoimia olivat myös mm. verenvuodon tyrehdyttäminen, murtumien lastoitus, kipulääkitys, jäykkäkouristusseerumiruiskeen antaminen, yleispaleltumien hoito ja tarvittaessa hätäamputaatiotkin. Varsinaisia leikkauksia ei joukkosidontapaikalla ollut tarkoitus tehdä. Haavoittuneille oli annettava lämmintä juomaa, ruokaa ja lepoa kestääkseen kuljetuksen taaksepäin. Lievästi haavoittuneet tai sairastuneet sotilaat oli tarkoitus saada mahdollisimman pian takaisin yksikköönsä. Joukkosidontapaikoilla vaikeimmin haavoittuneet oli ennen pääsidontapaikalle tai suoraan kenttäsairaalaan evakuointia varustettava sairaankuljetuskortilla, johon tulivat tiedot vammasta, annettu hoito, kuljetustapa ja mahdolliset ohjeet.
Vaikeimmin haavoittuneet oli varustettava sairaankuljetuskortilla, johon tulivat tiedot vammasta, annettu hoito, kuljetustapa ja mahdolliset ohjeet.
Lääkintäkomppania perusti yhtymän alueelle pääsidontapaikkoja (PSp), joihin potilaita evakuoitiin joukko-osastoista. Pääsidontapaikoilla tarkastettiin potilaan kunto ja kuljetuskestävyys, sidonta ja lastoitus sekä15 lääkitys. Lisäksi siellä voitiin antaa myös sokkihoitoa ja tarvittaessa tehdä kirurgisia leikkauksia. Pääsidontapaikkojen oli tarkoitus toimia joko rakennuksissa tai korsuissa.
Sotatoimiyhtymien sairaankuljetusyksikköinä toimivat sairasautokomppaniat ja sairasautojoukkueet, jotka evakuoivat potilaat kenttäsairaaloista ja kenttä-sairaalaosastoista lähimpiin sotasairaaloihin. Sairasautoiksi oli tarkoitus ottaa armeijan käyttöön siviililinja- ja pakettiautoja, joihin oli asennettava lämmityslaitteet ja paaritelineet. Evakuoimisessa oli suunniteltu käytettäväksi autojen ja muiden liikennevälineiden lisäksi myös erityisiä sairasjunia, joiden tehtävänä olisi öisin kuljettaa haavoittuneita kenttäsairaaloista sotasairaaloihin.
Sodan sytyttyä oli tarkoitus perustaa 18 kenttäsairaalaa, joihin oli suunniteltu tarvittavan henkilökuntaa kuhunkin runsaat 100 henkeä. Päällikkölääkärin lisäksi kenttäsairaalassa oli kolme osastonlääkäriä ja kolme apulaislääkäriä. Suunnitelmien mukaan kenttäsairaala oli sijoitettava suurehkoon rakennukseen tai rakennusryhmään niin kauas rintamasta, että se oli kenttätykistön kantamattomissa. Niiden tehtävänä oli antaa sairaalahoitoa rintamalta ja joukkosidontapaikoilta tuoduille haavoittuneille ja sairaille, kunnes heidät voitiin lähettää takaisin joukko-osastoon tai evakuoida taaempana oleviin sairaaloihin. Käytännössä niiden ensisijainen tehtävä oli sotakirurginen hoito, kuten verenvuotojen tyrehdyttäminen, suonten sidonta, kiireelliset sisäelinten leikkaukset, murtumien oikominen ja kipsaus, haavojen puhdistus ja siistimisleikkaukset sekä murskavammojen amputaatiot.
Kotiseudun sotasairaaloiden tehtävänä oli antaa potilaille varsinainen hoito ja aloittaa sotainvalidien kuntouttaminen.
Sodan syttyessä oli Puolustusvoimat suunnitellut perustettavaksi 43 sotasairaalaa. Tarvittavat hoitovälineet ja lääkkeet oli hankittava ostamalla tai takavarikoimalla. Sodanajan varusteiden perushankinta oli aloitettu jo vuonna 1936, ja sodan alkuun mennessä lääkintämateriaalin hankinnat oli saatu pääosin tehtyä. Suurin puute oli huovista ja paareista sekä morfiinista ja kloroformista. Jokaista rintamanosaa varten piti lisäksi perustaa oma evakuointisairaala. Evakuointisairaalassa oli arvioitava nopeasti potilaan tila, leikattava vaikea-vammaiset, annettava hoitoa sokkitilaan joutuneille ja valittava joukosta muualle siirrettävät sekä arvioitava näiden kuljetuskestävyys. Kotiseudun sotasairaaloiden tehtävänä oli antaa potilaille varsinainen hoito ja aloittaa sotainvalidien kuntouttaminen.
Lääkintähuollon ylimpänä johtajana päämajassa toimi ylilääkäri, jonka alaisuudessa toimi lääkintätoimisto. Puolustusministeriön lääkintäosaston tehtäväksi oli suunnitelmissa annettu perustaa lääkintäkeskusvarikko, lääkintävarikot ja lääkintäkenttävarikot, keskussotilasapteekki ja sotilasapteekit sekä bakteriologinen keskuslaboratorio ja bakteriologiset laboratoriot. Vaikka Puolustusvoimien sodanajan lääkintähuolto oli etukäteen hyvin suunniteltu mahdollisen sodan varalta, suunnitelmia tarkennettiin ja muutettiin jo ylimääräisen kertausharjoituksen (YH) ja talvisodan aikana.
Markku Honkasalo
