(Teksti on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 4/2018)
Sotilasvammalaki 70 vuotta
Valtion sotainvalideille maksamat korvaukset, hoito- ja apuvälinepalvelut sekä leskien saamat huoltoeläkkeet perustuvat vuonna 1948 annettuun sotilasvammalakiin. Se paransi aikoinaan merkittävästi sotainvalidien korvausturvaa ja merkitsi siirtymistä yhtenäiskorvausjärjestelmään. Aiemmin korvauksen suuruuteen vaikutti sotilasarvo, mutta sotilasvammalain periaatteena on, että kaikille suoritetaan samantasoisesta haitasta yhtä suuri korvaus.
Uudistuksia vaiheittain
Sotilasvammalakia on kuluneiden vuosikymmenien aikana muutettu 67 kertaa. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmistä niistä.
Ensimmäiset lainmuutokset 1950-luvulla toivat korjauksia vaikeavammaisten asemaan sekä laajensivat vuonna 1956 korvaukseen oikeutettujen piiriä koskemaan internoituina, SS-miehinä ja puolustusvoimien työhön määrättyinä vammautuneita. Samalla avattiin mahdollisuus korvauksen hakemiseen niille, joilta lakiin kirjoitettu vuoden määräaika oli ehtinyt umpeutua.
Vuonna 1953 lakiin lisättiin sairausapulisä, jota oli mahdollista hakea sotainvalidin ja hänen perheenjäsentensä toimeentuloa vaikeuttavien sairauskulujen perusteella.
Sotainvalidien kuntoutus käynnistyi vuoden 1956 lainmuutoksen pohjalta amputoitujen proteesin käytön opetuksesta laajentuen vuonna 1960 käsittämään vähintään 50 %:n sotainvalidien laitoskuntoutuksen.
1960-luku – uudistusten vuosikymmen
Laitoshoitoon pääsy muunkin kuin sotavamman perusteella tuli mahdolliseksi vaikeavammaisille vuoden 1960 lainmuutoksella. Vuosikymmenen puolivälissä vaadittava haitta-asteraja alennettiin 30 %:iin. Samalla saivat 30–45 %:n sotainvalidit oikeuden kuntoutukseen sotavammojen yhteydessä esiintyvien sairauksien perusteella.
Merkittävä uudistus oli vuonna 1967 voimaan tullut säännös, jonka perusteella voitiin korvata vammat ja sairaudet, jotka liittyvät sotavamman synnyttämään poikkeukselliseen alttiuteen tai taipumukseen. Liitynnäissairauksina on esimerkiksi amputoiduille korvattu vahingoittumattoman raajan nivelrikkoja. Vuoden 1967 lainmuutos avasi myös mahdollisuuden hakea korvausta myöhemminkin kuin määrättyjen hakuaikojen rajoissa.
Sotilasvammalain nojalla maksettiin huoltoeläkettä alun perin vain silloin, kun korvauksensaaja oli kuollut sotavamman tai sairauden johdosta taikka haitta-aste oli vähintään 90 %. Vuoden 1962 lainmuutos pudotti vaadittavan haitta-asteprosentin 50:een ja vuodesta 1969 lähtien se on ollut 30 %.
1970-luku – haitta-asterajoja alennetaan
Sotilasvammalakia uudistettiin laajasti vuonna 1971. Sairausapulisän ja täydennyskoron hakumahdollisuus avautui vähintään 20 %:n sotainvalideille ja raja yleisen terveydentilan tarkastukseen aleni 10 %:iin. Lisäksi 30–45 %:n sotainvalidit alkoivat saada kuntoutusta muustakin syystä kuin sotavammojen perusteella. Sotilasvammakorvausten sitomisella työeläkeindeksiin turvattiin niiden tason säilyminen.
Sotavankeina olleiden korvauksensaantia helpotti, kun sotavankeuden erityisiin olosuhteisiin liittyvät vammat ja sairaudet tulivat korvattaviksi. Tyyppilisiä tällaisia sairauksia olivat esimerkiksi hermostolliset herkkyysoireet ja toiminnalliset vatsavaivat. Sotilasvammalakiin lisättiin vuonna 1975 kertakaikkista korvausta koskeva säännös, joka oli tarkoitettu lievävammaisten 10–25 %:n sotainvalidien leskien toimeentulon tueksi.
Asunnon muutostöiden ja apuvälineiden korvaamista koskeva säännös lisättiin sotilasvammalakiin vuonna 1978. Tuolloin sen piiriin pääsivät vain 50–100 %:n sotainvalidit.
1980-luku – ikääntymiseen varautumista
Sotilasvammalain kauaskantoisin muutos tuli voimaan vuonna 1986, jolloin kuntien vähintään 30 %:n sotainvalideille järjestämiä sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluita ryhdyttiin korvaamaan valtion varoista. Uudistuksen yhteydessä luovuttiin maksamasta 100 %:n haitta-asteen mukaista elinkorkoa kuntoutuksen ja laitoshoidon ajalta, mikä herätti kritiikkiä. Sotainvalidien kannalta tämä ”vaihtokauppa” oli kuitenkin onnistunut, sillä kotona asumisen helpottumisen ohella myös taloudellinen hyöty oli moninkertainen menetykseen nähden.
Lievävammaisten neljän vuoden välein tapahtuva kuntoutus aloitettiin vuonna 1986. Tuolloin kuntoutukseen pääsivät 25 %:n sotainvalidit. Vuonna 1987 olivat vuorossa 20 %:n sotainvalidit ja seuraavana vuonna 15 %:n sotainvalidit ja vuonna 1989 viimein myös 10 %:n haitta-aste oikeutti kuntoutukseen.
1990-luku – tasa-arvon aika
Vuosikymmenen aikana toteutetut lainmuutokset lyhensivät lievävammaisten kuntoutusvälin ensi kahdeksi vuodeksi ja vuodesta 1997 alkaen vuosittain tapahtuvaksi. Kuntoutuksen jakaminen aviopuolison kanssa tuli mahdolliseksi vuonna 1994. Palvelutaloissa asuvien sotainvalidien asema parani kun kunnan niissä järjestämät asumispalvelut säädettiin korvattaviksi.
Asunnon muutostöiden haitta-asteraja aleni vuonna 1996 ensin 20 %:iin ja vuonna 1999 hyväksytyllä lainmuutoksella 10 %:iin.
Naissotainvalidit korvauksensaajina joutuivat odottamaan tasa-arvoa vuoteen 1997 saakka. Vasta tuolloin heidän elinkorkoonsa tuli omaiskorotus aviomiehen perusteella ja heidän puolisonsa saivat samat oikeudet huoltoeläkkeeseen kuin mitä miessotainvalidien leskillä oli.
2000-luku – painopiste lievävammaisiin
Vuosituhannen vaihtuessa laajeni asunnon muutostyökorvaus koskemaan kaikkia vähintään 10 %:n sotainvalideja. Kuntien järjestämiin avopalveluihin saivat vuonna 2003 oikeuden 25 %:n sotainvalidit ja kahta vuotta myöhemmin 20 %:n sotainvalidit. Laitoshoidon kohdalla 20 ja 25 %:n sotainvalideille toteutui ensin jaksottaista hoitoa koskeva uudistus. Pitkäaikaista hoitoa ryhdyttiin korvaamaan 25 %:n sotainvalideille vuonna 2008 ja 20 %:n sotainvalideille vuonna 2013.
Veljesliiton pitkäaikainen tavoite kaikkien vähintään 10 %:n sotainvalidien saamiseksi sotilasvammalain nojalla korvattavien avo- ja kotipalvelujen piiriin toteutui vuosina 2015 ja 2017 ensin 15 %:n ja sitten 10 %:n sotainvalidien osalta.
Sotilasvammalakia muutettu vastaamaan tarpeita
Sotien jälkeen kiireellisimpänä tehtävänä oli vaikeasti vammautuneiden hoito- ja korvausturvan kehittäminen sekä tukea heidän paluutaan työelämään. Parannuksia tarvittiin myös toimeentulon turvaamiseksi erityisesti perheellisten sotainvalidien kohdalla.
Seuraavina vuosikymmeninä oli keskiössä tavoite sotainvalidien toimintakyvyn säilyttämiseksi mm. kuntoutuksen avulla. Yhteiskunnan vaurastuessa oli mahdollista laajentaa eri korvauksia koskemaan myös lievemmin vammautuneita. Tältä osin Veljesliiton vuosikymmeniä jatkunut edunvalvontatyö on tuottanut hyviä tuloksia.
Viimeisin, tärkeä lakimuutos varmistui vuoden 2018 lopussa, jolloin laitoshoitoon oikeuttavaa prosenttirajaa laskettiin 20 %:sta 10 %:iin. Laki astui voimaan 1.1.2019 ja sen tuloksena n. 600 sotainvalidia saavat mahdollisuuden päästä jaksottaiseen tai pitkäaikaiseen laitoshoitoon. (Päivitetty 9.1.2019)
Seppo Savolainen
pääsihteeri, liiton lakimies
