Ihmiset ovat selvinneet sota-ajan koettelemuksistaan eri tavoin: omista ja ympäristönsä voimavaroista riippuen. Paula Hermonen, 75, ja veljensä Esa Heino, 78, miettivät syitä siihen, miksi sota ei näkynyt heidän lapsuudessaan negatiivisena asiana.
”Onkohan äiti ollut kaukaa viisas ja suojellut meitä jo ennalta? Ollut kuin emo ja tekemistä järjestämällä varmistanut, ettei pysähdytä liikaa miettimään”, Paula pohtii kotonaan Luvialla.
Sota laittaa yhteiselämän tauolle
Rauman Vasaraisilta kotoisin ollut Toini Mäkilä ja Eurajoelta lähtöisin oleva Eino Heino avioituivat vuonna 1937 ja asettuivat asumaan Raumalle.
”Isä usein vitsaili, että avioitumalla hän pelasti erään vanhan piian, sillä äiti oli isää kuusi ja puoli vuotta vanhempi”, Esa nauraa.
Parin yhteiselon katkaisi talvisota, josta Eino vielä selvisi vammoitta. Jatkosodassa hän ei ollut yhtä onnekas vaan haavoittui Kollaalla jalkaansa heinäkuussa 1941, kun oli viemässä tulenjohtajalle viestiä. Siihen päättyi 24-vuotiaan Einon aika rintamalla, kun hän oli pitkään hoidettavana jalkansa takia. Ampumamurtuma jätti toisen jalan lyhemmäksi ja aiheutti myöhemmin myös muita liitännäisvaivoja. Hän palasi siviiliin 45 %:n invalidina.
Toimintaan mukaan
Rauman sotainvalidiosasto perustettiin samana vuonna kuin Veljesliittokin, 1940 ja sen naisjaosto, jonka toiminnassa Toini oli lopun ikänsä aktiivisesti mukana, vuonna 1946. Sotainvalidien auttamisesta tuli äidin ja sitä kautta koko perheen rakas ja tärkeä tehtävä.
”Äiti oli sosiaalinen ja auttavainen lapsuudestaan asti. Isän invaliditeetti antoi sitten viimeisen sysäyksen”, Paula ja Esa toteavat.
Toini innostui tosissaan sotainvalidityöstä ja oli mukana Rauman naisjaostossa johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana vuosina 1954–1966 ja Satakunnan sotainvalidipiirin naistoimikunnan puheenjohtajana vuodesta 1956 alkaen lähes 30 vuotta. Toinin osaamista nähtiin myös Veljesliiton naisjärjestössä, jonka hallituksessa hän oli toistakymmentä vuotta.
”Äiti meillä oli aina se joka järjesti ja organisoi toimintaan liittyviä asioita. Isä oli enemmänkin siellä taustalla vaikka hän on ollut samalla lailla alusta asti mukana”, sisarukset sanovat.
Niukkaa mutta hyvää aikaa
Heinojen perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista ensimmäinen, Esa, syntyi toukokuussa 1940. Paula oli hartaasti odotettu ensimmäinen tyttölapsi ja syntyi vuonna 1943. Elämä oli niukkaa ja perheen piti tulla toimeen pienillä tuloilla, sillä vain isä oli töissä sahalla Rauma-Repolalla. Lapsuus on jäänyt silti Paulalle ja Esalle mieleen lämpimänä aikana. Vanhempiensa riitoja he eivät muista nähneensä vaan lapset saivat osakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa sekä tiukkaa kuria.
”Äiti opetti meille tarkat pöytätavat: kaikki istuivat pöydässä hiljaa eikä kukaan lähtenyt pois ennen kuin kaikki olivat syöneet. Käytöstavat, huolehtiminen ja avun antaminen – se kaikki tuli äidiltä. Isä oli taustalla ja otti kantaa silloin kun tilanne sitä vaati mutta käytännön elämä ja kodin pyörittäminen olivat äidin vastuulla”, Esa kertoo.
Uskonnollisuus näkyi kotona
Yksi määrittävä tekijä kodin ilmapiirissä oli erityisesti Toini-äidin uskonnollisuus. Sisarukset kokevat, että sen vuoksi heillä oli melko tiukka kasvatus, mikä näkyi työteliäisyytenä mutta myös arjessa.
”Isä piti huolen, että me lapset istuimme kiltisti ja kuuntelimme radiosta jumalanpalvelukset. Kun naapurin lapset jo pääsivät ulos, haki meillä isä vielä radiosta sellaisen aseman, että olisi lisääkin Jumalan sanaa tullut”, Esa muistelee nauraen.
”Äidin uskonnollisuus oli varmasti merkittävä tekijä siinä, että meidät on kasvatettu niin, että huolehtiminen ja sosiaalisuus ovat tärkeitä”, Paula miettii.
Lapsille korostettiin myös anteeksipyytämisen merkitystä ja riidat piti sopia aina niin, että toiselta pyydettiin kunnolla anteeksi.
”Se oli joskus kova paikka”, molemmat muistavat.
Vaikka kuri oli tiukka, selkäänsä he eivät koskaan saaneet. Sen sijaan talossa tuntuivat joskus nurkat loppuvan kesken, kun huonosti käyttäytyneet pantiin toviksi nurkkaan häpeämään.
Kipukylä yhdisti sotainvalidiperheet
Lapset opetettiin varhaisessa iässä tekemään töitä. Jokainen auttoi kodin askareissa ja leikkeihin oli turha yrittää ennen kuin oma osuus oli hoidettu.
Perhe muutti lukuisten muiden sotainvalidien kanssa uudelle asuinalueelle Raumalla vuonna 1946, joka asukkaidensa mukaan sai pian lempinimen Kipukylä. Perheet olivat tuttuja keskenään ja heistä muodostui tiivis yhteisö. Omakotitalot valmistuivat yleensä talkoovoimin hyvässä yhteishengessä. Veljet auttoivat toisiaan eri rakennusvaiheissa eikä vapaita pyhäpäiviä juuri tunnettu.
”Leikimme paljon siinä naapurustossa, samassa sotainvalidiperheiden yhteisössä. Ja kaikki naapurin täditkin saivat meitä lapsia ojentaa ja kasvattaa, olimme kaikki yhtä isoa perhettä”, Paula ja Esa muistelevat.
Äidin ja isän aktiivisuus sotainvaliditöissä tiesi tekemistä lapsillekin. He osallistuivat keräyksiin ja talkoisiin, olivat apukäsinä ja -jalkoina siellä missä tarvittiin ja he ovat jatkaneet työtään myös aikuisisässä. Paula ja Esa eivät koskaan saaneet kavereiltaan tai muulta ympäristöltä kielteistä palautetta siitä, että heidän isänsä oli sotainvalidi.
”Olisihan sitä nuorena ollut muutakin menoa ja silloin saattoi miettiä, että mitähän ne kaveritkin ajattelee. Mutten muista muuta negatiivista siitä kokeneeni”, Esa sanoo.
Sodasta puhuttiin, jos kysyttiin
Sisarukset ovat miettineet vanhempiensa sota-ajan kokemuksia mutta eivät tunnista, että ne olisivat vaikuttaneet heidän elämäänsä negatiivisesti. Sodasta ei kotona juurikaan puhuttu, isä kertoi kyllä mutta vain jos häneltä asiasta kysyttiin. Rintamakavereita tavatessa keskustelua toki riitti.
”Isä kuului talvisodan Summan miehiin, jotka kokoontuivat vähintään kerran vuodessa Porissa. Se oli isälle kaikista tärkein porukka. Kokoontumiset keräsivät miehiä monta autollista mm. Raumalta. Juttua ja tarinoita riitti ja paluumatka sujui yleensä hilpeästi. Monesti paluumatkalle tarvittiin koko kadunleveys”, Esa kertoo.
Sodasta ei heidän muistinsa mukaan erikseen puhuttu, minkä he puolestaan yhdistävät siihen, että olivat alusta alkaen tiiviisti mukana sotainvalidiyhteisössä eivätkä osanneet ajatella siinä olevan mitään erityistä.
Sotavamma näkyi muttei kuulunut
Isän sotavamma ei juurikaan näkynyt arjessa muuten kuin että hän käveli linkuttaen. Kipuja oli varmasti, mutta niitä hän ei lasten kuullen valittanut.
”Isän vasemman jalan polven yläpuolella oli iso kuoppa ja hän kutsui taipumatonta jalkaansa “sojokontiksi”. Iän myötä vaivoja tuli lisää, muun muassa selkään, sillä ei siihen aikaan tiedetty mistään apuvälineistä ja tukikengistä, jotka olisivat voineet olla avuksi”, sisarukset muistelevat.
He eivät halua maalata liian ruusuista kuvaa, sillä toki myös heidän vanhemmillaan oli riitoja, etenkin tiukka talous oli huolenaiheena. Mutta heidän vanhemmillaan oli lämpimät välit ja kotona lapsia kannustettiin etenkin isän toimesta kulttuurin, urheilun ja kirjallisuuden pariin. Ja niin tiivis kuin sotainvalidiyhteisö olikin, oli sielläkin tietysti erimielisyyksiä.
Voisi melkein ajatella, että heillä vanhempiensa sota-ajan kokemukset ovat näkyneet elämässä positiivisena asiana, sillä sotavamma yhdisti satoja perheitä, tarjosi vertaistukea ja paikan keskustella kokemuksista.
”Olen jälkikäteen ajatellut, että yhdessäolo antoi paljon. Tapahtumat Veljestuvalla, kaikki olivat yhtä perhettä eikä ketään eroteltu sosiaalisen taustan vuoksi vaan sotavamma yhdisti”, Esa pohtii.
Trauman siirtyminen ymmärrettävää
Isoon yhteisöön mahtui myös tapauksia, joissa sodan kokemuksista ei selvitty vähällä. Alkoholi on ollut yleinen tapa keventää omia raskaita kokemuksia ja joissakin tapauksissa on ollut myös väkivaltaa.
”Ei ole vaikeaa ymmärtää, että sellaistakin on ollut ja trauma on periytynyt myös meidän sukupolvellemme. Onhan niistä kuullut, kuinka hermot ovat menneet sodassa ja se on jatkunut kotona väkivaltana”, Paula toteaa.
Paula ja Esa ovat molemmat tahoillaan jatkaneet työtään sotainvalidien parissa. Etenkin eläkkeelle jäätyään heillä on ollut aikaa paneutua luottamustoimiinsa sekä arjessa avustamiseen sotainvalidien sekä heidän leskiensä osalta. Esa toimii Harjavallan seudun sotainvalidiosastossa, Paula puolestaan Satakunnan sotainvalidipiirissä eri toimissa, mm. piirihallituksessa. He haluavat toimia kunniakansalaistemme parissa loppuun asti. Se on heille luonnollista jatkumoa lapsuudesta.
Teksti: Marja Kivilompolo
Kuvat: Tomi Glad