Marraskuun 30. päivänä 1939 syttyi talvisota. Neuvostojoukkojen edettyä Suomussalmen kirkonkylään Raatevaaralta voitiin havaita palon loimut ja tykistön jylinä. Veikko kutsuttiin kolmen veljensä ja isänsä kanssa Suomussalmen Lieppaaseen huoltotehtäviin. Heidän piti siellä valmistaa ja korjata rekiä suomalaisille puolustajille. Kaikkiaan rekiä korjattiin tai niitä valmistui enemmän kuin 100 kpl. Muu perhe evakuoitiin sodan alussa Kestilään.Sotatoimien päätyttyä oli sitten hevosmatka Kestilään, missä muu perhe oli. Matkaa sinne oli noin 300 kilometriä.Kestilässä ollessaan Veikko sai kutsuntamääräyksen Pulkkilaan. Kutsunnoista oli sitten siirtyminen Kiuruvedelle Ruutanan jv-koulutuskeskukseen. Majoituksen Veikko muistaa olleen Ketolan talossa. Isä ja muut veljet määrättiin linnoitustöihin Laatokan pohjoispuolelle Räisälään. Juhannuksen aikaan 1941 tuli sitten siirto junalla Kontiomäelle ja edelleen junalla Lieksaan. Ruunaan kylässä oli valatilaisuus. Joukkoyksikkö oli JR 43, 1 Kkk, joka perustui talvisodan joukkoihin.
Partalanmäen koululla oli sitten siirtyminen vasta perustettuun 14 div. JR10:n Kk-komppaniaan. Johtajana vänrikki Varis. Lieksan Nurmijärvellä Veikko pääsi ensi kertaa näkemään Maxim-konekiväärin ja tutustumaan siihen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat valtakunnanrajan ylityksellä Kivivaarassa. Eteneminen jatkui Tuulijärvellä, missä neuvostojoukot olivat vahvasti linnoittautuneet. Neljä tuntia kestäneen tulitaistelun jälkeen vihollinen oli lyöty. Eteneminen kohti Rukajärveä JR 10:n mukana oli alkanut. Rukajärvi päätyi suomalaisten valloitukseen 11.9.1941. Alkoi asemasotavaihe. 14.1.1942 tuli määräys lähteä Maj Guban retkelle tuhoamaan vihollisen suuri huoltokeskus. Tuo retki tai kaukopartiomatka oli merkittävä myös Veikon kohdalla. Hän sai tuolla matkalla paleltumisvammoja. Ne ei kuitenkaan estäneet toipumisen jälkeen hänen sotapalvelustaan, joka loppui syyskuussa 1944. Toimiminen koko sodan ajan kk-ampujana aiheutti hänelle kuulovamman, minkä seurauksena hän sai 10 %:n invaliditeetin.
Aseveljien kertoman mukaan Veikon hermot ja kestävyys pitivät myös äärimmäisen tiukoissa paikoissa. Hän ei ”kuvia kumarrellut”, mutta suomalaisena sotilaana hän oli periksiantamaton ja tarvittaessa kova. Kesällä 1944 tuli siirtyminen Erp 24. joukkoihin ja matka Ilomantsin suunnalle, missä sodan loppuvaiheessa Lupasalmessa tuli varmistustehtävät vihollisen hyökkäyksen estämiseksi edetä syvemmälle Suomen puolelle. Hyökkäys oli kuitenkin estetty raskaissa puolustustaisteluissa, ja paluu Rukajärvelle oli edessä. Rauha oli saatu aikaan Neuvostoliiton kanssa.
Kellovaarassa Veikko pääsi todistamaan neuvostosotilaiden tulon kohden Suomea. Heidän johtajansa oli vaatinut päästä suomalaisten komentajan kenraali Raappaman puheille. Hänen vaatimuksensa oli ollut vapauttaa Kiimasjärventie vapaaksi neuvostojoukkojen etenemiseksi Suomussalmelle. Veikko tuli suomalaisten joukkojen mukana Nurmekseen, josta paluu kotimaisemiin jatkui kävellen Kuhmoon ja edelleen joukkokuljetuksina Ouluun. Siellä tapahtui kotiuttaminen Heinäpään koululla. Tilanne siellä oli jokseenkin vapauttava ja ”rento”. Jostain oli saatu alkoholia tai sen korviketta. Siitä oli joillakin sitten omat henkilökohtaiset seurauksensa ja muistonsa tai muistamattomuutensa. Kotiuttamisrahaa maksettiin 1000 mk ja loppuraha myöhemmin siviilissä. Matka Oulusta Hyrynsalmelle tapahtui alkuun junalla. Paltamossa oli rakennettu tilapäinen silta saksalaisten sillan räjäyttämisen jälkeen. Hyrynsalmelle päästyään matka kotiin Raatevaaralle tapahtui kävellen. Matkaa oli yli 30 km:ä. Kotona isänsä oli Veikon veljien kanssa painamassa reenjalasta, joten uuden elämän jatkuminen alkoi siitä. Metsätyöt ja savotat kutsuivat rakentamaan omaa elämää ja sitä kautta myös Suomea.
Vuonna 1949 Veikko solmi avioliiton Elsa Mirjam Keräsen kanssa. Alkuun päästiin yhden lehmän ja savottatienestien kautta. Kotitalo Mannila siirtyi heidän omistukseen ja samalla huolehtiminen Veikon vanhemmista. Siitä alkoi kotitilan kehittäminen ja elämän edellytysten turvaaminen. Veikolle ja Mirjamille syntyi viisi lasta. Veikolle ja Mirjamille veteraanien yhteiset tapaamiset ja yhdessä olo muodostuivat myöhemmin tärkeäksi. Aivan näihin päiviin saakka Veikko on ollut mukana yhteisissä tapaamisissa ja tilaisuuksissa. Veikon kuntoa, vastuuta ja selviytymistä korostaa se, että vielä muutama vuosi sitten hän hankki itse polttopuut metsästä, huolehti talvella tien aukaisusta ja kaikesta muusta. Hän huolehti ja edelleen vaimostaan Mirjamista. Autolla ajosta hän luopui pari vuotta sitten. Kauppa-asiat kirkonkylällä hän vielä toimittaa itse, kun naapurin Pekka huolehtii kuljettamisesta.
Veikon muistelojen pohjalta,
Matti Kemppainen
veteraaniyhdyshenkilö, Hyrynsalmi