Sotainvalidi, ei invalidi
Marjatta Haggrén vastasi kotonaan puhelimeen. Soittaja esittäytyi Annaksi, siviilisotainvalidiksi, johon hän oli edellisenä viikonloppuna tutustunut matkalla Sotainvalidien Veljesliiton 60-vuotisjuhlaan.
”Mikäs siun nimi on?” vanha rouva kysyi puhelimessa. ”Marjatta”, hän vastasi. ”Eikö siun oikea nimi”, rouva jatkoi. Hetken asiaa mietittyään Marjatta muisti: ”Lapsena minua sanottiin Kaijaksi.” ”Elääkös siun äitis?” rouva kysyi. ”Ei elä, hän kuoli Lappeenrannan pommituksissa”, Marjatta vastasi. ”No sit sie oot se sama tyttö, joka oli miun kans samaan aikaan Lahdessa sotasairaalassa”, rouva totesi.
– Oli ihanaa, kun tuli tuollainen tuttava menneisyydestä yllättäen elämään, Marjatta muistelee rakasta ystäväänsä Annaa kotonaan Turussa.
Naiset viettivät kesän 1944 Lahden sotasairaalassa, sillä molemmat olivat vammautuneet viholliskoneiden pommituksissa lähellä Lappeenrantaa; Anna Mänty Simolassa 19.6. ja Marjatta Haggrén Lauritsalassa, nykyisessä Lappeenrannassa 2.7. Marjatta muistaa olleensa sairaalan lellikki, olihan hän ainoa lapsi sotilaiden ja hoitohenkilökunnan seassa.
Suojaan liian myöhään
Monet lääkärit ovat ihmetelleet Marjatan hyvää muistia, sillä vammautuessaan hän oli reilut kolme vuotta vanha. Silti hän muistaa. Lappeenrannassa oli siihen aikaan paljon pommituksia. Eräänä yönä hän ja äitinsä heräsivät kotonaan ilmahälytykseen ja pian taloon juoksi mies hoputtamaan naisia: pommisuojaan on mentävä heti!
– Äiti kääri minut huopaan, otti syliinsä ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa. Emme ehtineet sinne asti vaan äiti heittäytyi monttuun, josta ajatteli löytävänsä suojaa.
Saman tekivät myös seitsemän muuta aikuista – hekään eivät ehtineet ajoissa suojaan. Kaikki muut kuolivat, paitsi Marjatta, jonka äiti oli suojannut häntä heittäytymällä tyttärensä päälle.
Marjatta Haggrénia (os. Moliis) hoidettiin sotasairaalassa kolme kuukautta. Hänen kätensä oli lähes irti pommin jäljiltä, mutta lukuisilla leikkauksilla se onnistuttiin pelastamaan. Mukana oli myös paljon onnea, ettei kättä amputoitu. Marjatta oli ollut jo nukutettuna leikkaussalissa, kunnes ylilääkäri oli sattumalta tullut paikalle ja keskeyttänyt juuri alkamassa olleen amputaation.
– Ylilääkäri oli suuttunut ja käskenyt herättää minut heti paikalla. Hän sanoi, ettei amputaatiolle ollut tarvetta, sillä ”tuossa iässä lapsella paranee kaikki”.
Tätä lääkäriä Marjatta kiittää paljosta, sillä ilman häntä olisi Marjatan sotavamma huomattavasti vaikeampi.
Siviilin elämää sotavamman kanssa
Marjatta Haggrén on ollut onnekas, sillä hänen vammansa saatiin hoidettua kuntoon ensimmäisellä sairaalajaksolla. Toki käden liikkuvuus on huomattavasti vähäisempi ja se näyttää erilaiselta kuin ehjä käsi, mutta Marjatan mukaan se on pientä.
– Koulussa ammatinvalintaohjaaja sanoi, ettei minulla ollut tällä kädellä sairaanhoitajaksi asiaa, ja se onkin ainoa asia, missä vamma on ollut esteenä. Kirjoitan ja kudon hyvin – ei ole mitään, mitä en olisi kädelläni voinut tehdä.
Hänen invaliditeettiprosenttinsa on korkea, 55 %, sillä vamma on ”oireettomuudestaan“ huolimatta vakava ja hänelle kuuluvat samat hoidot ja palvelut kuin muillekin isoprosenttisille sotainvalideille. Hän toteaakin, että Veljesliitto on tehnyt työnsä hyvin.
– Prosentin myötä saisin neljä viikkoa kuntoutusta, tai voisin myös jakaa sen mieheni Pentin kanssa, mutta ei kai sitä raaski kotoaan minnekään lähteä. Ehkä sitten, kun olemme vanhoja käppänöitä, Marjatta naurahtaa.
Yksi muista
Kuultuaan Turussa toimivasta sotainvalidien osastosta Marjatta meni paikalle, esittäytyi ja innostui nopeasti mukaan toimintaan niin osastossa kuin Varsinais-Suomen piirissäkin. Mukana tilaisuuksissa on usein myös hänen miehensä.
– Meidän sotainvalidit ovat aivan ihania ja he vitsailevat paljon. Olen monesti ihmetellyt, että niin paljon kuin hekin ovat kärsineet, niin silti he jaksavat nauraa. Ihailen suuresti näitä miehiä ja kaikkia, ketkä siellä ovat olleet.
Marjatta on saanut sotainvalideilta lämpimän vastaanoton eikä ole koskaan tuntenut, ettei hän kuuluisi joukkoon. Hän on sotainvalidi, ei invalidi.
– Vammautumiseni tapahtui sota-aikana, ja silloin tapahtui niin paljon kaikkea. Olen monesti ihan ylpeä, kun yhdessä tuolla klenkkasemme menemään, miten kukainenkin, Marjatta hymyilee.
Sinäkö sotainvalidi?
Monille Marjatan vamman syy tulee yllätyksenä, jopa lääkäreille, sillä ihmiset harvoin muistavat, että sodissa vammautui miesten lisäksi paljon myös naisia ja lapsia.
– En ole pahoittanut mieltäni, jos ihmiset ovat yllättyneitä tai hämmentyneitä vaan kerron heille, mistä on kyse, Marjatta sanoo.
Sitä, tulisiko tietoa siviilisotainvalidien olemassaolosta jatkaa jollakin tavalla tuleville sukupolville muun sotainvalidiperinteen ohella, Marjatta ei ole miettinyt. Mutta yksi asia on varma – liitostaan hän on ylpeä.
– Monesti ihmisten kanssa jutellessa lähes koppavana kerron, että meilläpä on tällainen liitto. Vaikkei invalidina oleminen ole aina kivaa, niin se on, että meillä on oma yhteisö, Marjatta summaa.
Teksti ja kuvat on julkaistu Veljesliiton 75-vuotisjuhlalehdessä Edellä käyden.
