Panssarimies Reino Perta
”Palvelin 5. panssarikomppaniassa. Taistelimme ylivoimaista vihollista vastaan Karjalan Kannaksella. Emme saaneet irtautumiskäskyä, vaan jouduimme vastatusten vihollisen noin kahdeksan vaunun kanssa. Vaunut pysähtyivät noin 600 metrin päähän ja vaunujen johtajat nousivat ulos. Ampujamme ampui meidän viimeiset yhdeksän sirpalekranaattia. Vanja veti vaununsa takaisin ja me läksimme kohti omia joukkoja. Sitten tuli noin 15 metrin päästä kohtalokas oman panssarintorjuntatykin laukaus, joka tuhosi vaunumme. Ampujat olivat rohkeita miehiä, jotka olivat saaneet väärää informaatiota vaunumme kohtalosta. Heräsin joukkosidontapaikalla sokeana. Sain pian toiseen silmään näön. Toiseen se palautui, kun silmästä poistettiin kaksi sirpaletta Oulun sotasairaalassa. Yksi sirpale meni otsasta läpi ja oli siinä pystyssä viikon, ennen kuin se saatiin poistettua. Olin sairaalassa kaksi kuukautta, jonka jälkeen palasin komppaniaan. Sirpaleita jäi kaulan ja pään alueelle. Osa niistä on poistettu myöhemmin. Osaa ei voida leikata, sillä ne ovat liian lähellä hermoja.”
Sodassa pysyvän aivovamman sai noin 6 000 miestä. Valtaosa vammoista syntyi pään iskeytyessä kovaa alustaa vasten, mutta myös luodit ja sirpaleet aiheuttivat tuhoa.
Hurjat harrastukset
”Opiskelin autoalalle ja työskentelin autojen maahantuontiyrityksessä. Kerran, kauan sodan jälkeen, sirpale vihlaisi ikävästi hermoa, ja muut huomasivat kipuni. Kerroin pysyvistä sotamuistoista. Eräs työtoverini tokaisi, että mitäs sinne menit! Suutuin. Kun johtajamme kuuli tästä, työtoverini sai potkut. Harrastin nuorena mäkihyppyä. Myöhemmin keskityin autoiluun. Viritin ja korjasin autoja, ja osallistuimme ralleihin. Myös kalastus ja puutyöt olivat minulle tärkeitä. Ja tietysti vaimo! Löysin hänet tanssiaisista, ja olimme onnellisesti naimisissa 65 vuotta. Saimme kaksi tytärtä ja kaksi vesseliä.”
Jäähyväiset
”Olen käynyt yläkouluilla ja lukioissa kertomassa maanpuolustusasioista. Kehotan nuorukaisia ottamaan ruotuväen tosissaan, sillä siitä on hyötyä siviilissäkin. Olen kertonut myös haavoittumisestani. Sotavuosien jälkeen näistä asioista ei juuri puhuttu. Minulle jäi tyhjä olo erityisesti, kun paras kaverini tykkiampuja Mikko Malin kuoli samassa rytäkässä, missä itse haavoituin. Etsin vuosia hänen viimeistä leposijaansa. Löysin sen viimein viime vuonna ja sain jättää hyvästit.”
Kuva ja tekstit ovat osa Sotainvalidien Veljesliiton 75-vuotisjuhlavuoden näyttelyä, joka oli esillä Suomenlinnassa kesällä 2015.