Sunnuntaina 14.11. vietetään isänpäivää. Sotainvalidi-lehdessä 3/2021 julkaistiin sotainvalidin pojan, Jukka Karenin kirjoitus, jossa hän muistelee lapsuuttaan sotainvalidin lapsena ja osana eläväistä sotainvalidiyhteisöä.
Sotainvalidi-isiä
Suuresti arvostamani kirjailija Antti Tuuri kirjoitti vuoden 2019 isänpäivän alla Pirkka-lehteen (11/2019) kolumnin otsikolla Isiä ja poikia. Kirjoituksen aihe oli isien ja isyyden roolin muuttuminen vuosikymmenien kuluessa. Sodan kokeneista isistä ja heidän lapsistaan hän kirjoitti näin: ”Kuulun sodan jälkeen syntyneeseen sukupolveen, joka sai ottaa nöyrästi vastaan sodasta hitaasti toipuvien isien helposti syttyvän raivon; vuosikausia kuolemanpelossa eläneiden miesten henkinen tasapaino ei ollut 40-luvulla ja vielä 50-luvulla aina täysin tasapainossa. Kaikki eivät sodan kokemuksista toipuneet koskaan, mutta suurin osa sentään sopeutui elämään normaalia elämää. Meillä lapsilla isäsuhteessa monilla vahvimpana oli pelko.”
Tiedän tuon olevan totta. Sodasta jäi paljon ruumiillisten vammojen lisäksi myös henkisiä arpia, joista sen kauhuissa mukana olleiden miesten ohella kärsivät heidän läheisensä. Kaikkia perheitä se ei kuitenkaan koskenut. Minulla on onni kuulua joukkoon, jonka lapsuuskokemukset ovat aivan toisenlaisia. Lapsuuden ajan lähipiirissäni oli paljon sotainvalideja. Isäni oli sotavammainen, samoin kummisetäni ja enoni. Myös ystäväperheidemme isistä monet olivat sotainvalideja. Yhteydenpito heidän kanssaan oli melko tiivistä.
Lempeitä sotainvalideja
Isäni oli suorastaan pohjattoman lempeä ihminen. Tuohon aikaan, kun lasten ruumiillinen kuritus oli sallittua ja jopa suositeltua, hän ei tehnyt sitä koskaan. Hänelle lasten lyöminen oli mahdotonta. Myös noista kahdesta mainitsemastani sukulaismiehestä minulla on vain myönteisiä muistoja. He olivat lapsirakkaita ihmisiä, joiden luona vietin monia lapsuuteni parhaita hetkiä. Kun nämä kolme miestä tapasivat, oli tapana juoda pullo tai kaksi viinaa. Puhuttiin sotajuttuja ja kinattiin politiikasta. Äänet kovenivat ja – kuten siihen aikaan oli tavallista – koko huone oli sinisenä tupakansavusta. Kuitenkin, erimielisinäkin he olivat ystäviä. En muista, että milloinkaan heitä olisi tarvinnut pelätä.
Sotainvalidien yhteisö antoi nuorelle miehelle paljon
Kotimme oli Salossa. 1950- ja 1960-luvuilla tuolla seudulla sotainvalidien yhdistystoiminta oli hyvin vilkasta. Varmaan siihen liittyi kaikenlaista edunvalvontaa, mutta lapselle siitä jäivät mieleen erilaiset virkistykseen liittyvät asiat: kesäisin tehtiin retkiä eteläsuomalaisille paikkakunnille. Joulun alla pidettiin pikkujouluja, joiden huippuhetkiin kuului se, että limpsaa sai juoda niin paljon kuin maha veti. Lämpimimmät muistot minulla kuitenkin ovat kesämökistä, jonka sotainvalidit rakensivat talkoilla Muurlanjärveen rajoittuvalle tontille. Tuo valkoinen mökki kuraisen järven rannalla edusti minulle suorastaan jonkinlaista kesäparatiisia.
On aika paradoksaalista sanoa, mutta isäni sotavamman kautta sain kokea sellaisia asioita, jotka minulle muuten olisivat olleet mahdottomia. Kesämökkeily oli yksi sellainen. Muiden työläisperheiden jälkikasvu ei tuolloin sellaisesta päässyt juuri nauttimaan. Pidin sitä kesäpaikkaa täysin omanani ja ylpeänä toin sinne kavereitanikin. Tämä mökkielo oli hyvin perhekeskeistä ja varsin yksituumaista. Me lapset olimme kaikessa mukana ja meitä oli paljon.
Vasta aivan lähivuosina olen hoksannut ruveta kummastelemaan erästä asiaa: näistä sotainvalidien yhteisistä riennoista puuttui alkoholi. Sen mahdollista läsnäoloa ei ainakaan lapsi huomannut. Sen paremmin joulua kuin juhannustakaan ei juhlistettu viinan voimalla. En sano näin siksi, että olisin mikään raittiuden ihannoija. En ole koskaan sylkenyt lasiin ja kuten aiemmin kerroin, ei isänikään niin tehnyt. Jostakin syystä tuohon yhdessäoloon ei kuitenkaan kuulunut alkoholi missään muodossa. En tiedä, oliko asiasta yhdessä päätetty vai ajattelivatko nämä miehet vain kukin mielessään niin. Lasten kannalta se oli joka tapauksessa mukava juttu ja varmasti yksi syy todella sopuisaan yhdessäoloon.
Sodasta on kirjoitettu ja sitä on tutkittu paljon. Liian vähän ovat olleet esillä sodan aiheuttamat traumat sodankäyneille miehille ja heidän perheilleen. Aihe on ilmeisesti pitkään ollut tabu. Mielenkiintoista olisi ollut tutkia myös sitä, miksi ja miten niinkin iso osa miehistä kuitenkin selvisi sodan helvetistä jokseenkin selväpäisinä. Inhimillisesti katsoen sen ei oikeastaan olisi pitänyt olla mahdollista. Me onnellisen lapsuuden eläneet suurten ikäluokkien jäsenet olemme kuitenkin elävä todiste siitä.
Jukka Karen