Suomessa on viime vuosina alettu enenevissä määrin keskustelemaan sodista ja niiden vaikutuksista paitsi sodan kokeneisiin myös heidän perheisiinsä ja sitä kautta seuraaviinkin sukupolviin. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että sodan sukupolvia halutaan syyllistää vaan tarve puhua koko kansakuntaa koskettaneesta ajanjaksosta, joka näkyy meissä yhä.
Sotiminen on niin rankka kokemus, että se väkisinkin traumatisoi ihmisen, vaikka se ilmenikin sodan käyneissä eri tavoilla.
Psykoterapeutti, psykiatrian dosentti Martti Siirala (1922–2008) loi käsitteen sukupolvelta toiselle periytyvästä siirtotaakasta, taakkasiirtymästä. Sen perusajatus on, että jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä, ne jatkavat kulkuaan tulevillekin sukupolville. Kyse on yhteisöllisestä kokemuksesta ja sen taakan siirtymisestä.
”Yhteisö kantaa ja välittää taakkaa eli kyseessä ei ole yksilön kokemus vaikka yksilö sitä ilmentää esimerkiksi sairastumisellaan. Taakkasiirtymän kohtaaminen ja käsitteleminen puolestaan on yhteisöllistä”, 40 vuotta psykiatrian parissa työskennellyt psykiatri Markku Valli toteaa.
Rauhan tultua sodista vaiettiin nopeasti. Juuri tämä kollektiivinen vaikeneminen, joka pahimmillaan kääntyi jopa sodissa olleiden syyllistämiseksi, jatkoi taakan siirtymistä.
”Veteraanit kyllä saunan lauteilla jakoivat keskenään kokemuksia ja se oli heille tärkeää. Mutta seuraaville sukupolville ne sodan kokemukset olivat mykkää historiaa. Niistä ei tiedetty mitään”, Valli sanoo.
Hän painottaa, että vaikenemiseen on ollut hyvä syy: veteraanit eivät ole halunneet kertoa kauheista kokemuksistaan perheelleen, antaa sitä heillekin kannettavakseen. Asiat koettiin yhteisöllisesti eikä silloin pysähdytty miettimään, mitä tämä tarkoittaa yksilön kannalta.
Selviytymisen strategiaa
Vallin mielestä on ymmärrettävää, ettei sodan kauhuista haluttu puhua. Hän näkee tämän selviytymisen strategiana.
”Se, että ihminen pannaan toisia tappamaan, vammauttaa ihan varmasti jokaisen. Onkin oikeastaan ihme, että niistä miehistä ja naisista tuli isiä ja äitejä. Ja että he pystyivät kokemastaan huolimatta jatkamaan elämää ja jälleenrakentamaan maata.”
Suomelle on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon traumaattisia asioita, joiden vaikutuksista vaiettiin vuosikymmeniä: sodat, Ruotsiin lähetetyt sotalapset, Karjalan evakot.
”Nykyajan ymmärryksestä käsin meidän on helppo jeesustella sen kanssa, että mitä tämä kaikki on sen ajan ihmisille merkinnyt. Mutta siinä ei ollut vaihtoehtoja.”
Miten taakkasiirtymä sitten voi meissä kansakuntana ja yksilötasolla näkyä? Vallin mukaan sitä on vaikeaa hahmottaa, sillä me elämme juuri tässä ajassa ja olemme yhteisessä kokemuksessa.
”Niitä on vaikea nimetä, sillä ne ovat meille enemmänkin itsestäänselvyyksiä. Sen tunnistaminen, että mitkä asiat johtuvat taakkasiirtymästä, vaatii aikaa ja historiallisuutta.”
Valli on syntynyt 1950-luvulla. Hän muistaa lapsuudestaan pelon, jolle hän ei kuitenkaan osannut sanoa syytä. Koulussa historiantunnilla sodat sivuutettiin nopeasti näyttämällä kartasta maan uudet rajat. Asioista vaiettiin, yhdessä. Muita sodan jälkeisen sukupolven aikaa kuvaaviksi tunteiksi Valli arvelee liiallisen vakavuuden sekä syyllisyyden.
”Vanhempien ollessa etäisiä lapset kokevat syyllisyyttä ja luulevat, että se johtuu jostakin, mitä he ovat tehneet väärin. Seuraavien sukupolvien taakka voisi olla juuri sitä.”
Hän on ilolla katsonut nykynuoria, jotka ovat jo sukupolviketjussa niin pitkällä, että näkevät sodan ”ylitse”, osaavat kysellä siitä ja ovat luonteeltaan avoimia ja elämänmyönteisiä. – Heissä sotien taakka on lieventynyt.
Yksilö osana yhteisöä
Vallin mukaan ihminen ei itsessään oikeastaan voi tunnistaa kantamaansa taakkasiirtymää, sillä siihen vaaditaan vuorovaikutusta. Jos syntyhistoria on yhteisöllinen, niin se on myös kohdattavissa enemmänkin yhteisöllisenä ilmiönä. Tässä tulee vastaan omat haasteensa, sillä yhteisöjen hoitaminen ei käytännössä ole mahdollista.
”Jos aihe mietityttää, niin voi olla mielekästä ottaa yhteyttä vielä elossa oleviin sukulaisiin ja kysyä heiltä, mitä se sodan aika ja sen jälkeinen aika oli? Voisi sanoa, ettei taakan käsittelemiseen ja purkamiseen ole väärää tai oikeaa tapaa.”
Olennaista on kuunnella toisen kokemus, tehdä se ikään kuin näkyväksi. Sitä veteraanit juuri saunan lauteillakin tekivät. Sotainvalidit saivat keskusteluyhteyden toisiinsa helposti kuntoutuksessa ollessaan.
”Sotien kansakunnan yhtenäistävä puoli unohtuu helposti. Vasta häthätää kansalaissodasta toipuneet ja yhtäkkiä toisia vihanneet miehet olivatkin samassa korsussa. Niistähän tuli tovereita keskenään. Heillä kokemusten keskenään jakaminen onnistuikin ja siten se varmasti edisti toipumista eikä siirrettävää ollut niin paljon seuraaville sukupolville”, Valli pohtii.
On turhaa ajatella, että ihminen yksin pystyisi omalta kohdaltaan käsittelemään hänelle tulleen taakkasiirtymän ja katkaisevansa ketjun osaltaan siihen. Vallin mukaan olisi jo merkittävä saavutus, jos ihminen saisi käsiteltyä kaikesta kantamastaan taakasta edes yhden prosentin.
”Ei tämän tiedostaminen välttämättä helpota elämää. Sigmund Freud aikanaan puki hoidon päämääräksi, että sen tehtävä on muuttaa epäinhimillinen kärsimys inhimilliseksi kärsimykseksi”, Valli toteaa.
Valli näkee, että yhteistä työstettävää riittää vielä silloin, kun viimeisestäkin veteraanista aika jättää. Se voi olla erilaista rauhantyötä, jottemme enää koskaan joutuisi samaan tilanteeseen. Se on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.
Teksti ja kuvat: Marja Kivilompolo
Artikkeli on julkaistu Sotainvalidi 3/2018-lehdessä.
