Talvisota, jatkosota ja Lapin sota vammauttivat pysyvästi noin 96 000 ihmistä, joista noin 3200 oli siviilejä. Heistä suurin osa oli naisia.
Sotainvalidien Veljesliittoon perustettiin toiminnan alkuvuosikymmenellä sotainvalidien vammojen perusteella erikoisjäsenyhdistyksiä jäsenille tarvittavan huollon maksimoimiseksi. Erikoisjäsenyhdistykset toimivat rinnakkain liiton piirien ja osastojen kanssa.
Liiton alaosastoihin oli tullut vähitellen myös sodassa vammautuneita naisia, jotka kokivat oman erikoisjäsenyhdistyksen muodostamisen tarpeelliseksi, sillä vammautuneilla naisilla saattoi hyvinkin olla juuri naisille ominaisia ongelmia pohdittaviksi ja ratkaistaviksi. Esimerkiksi proteesit oli valmistettu miehiä ajatellen ja ne tuntuivat naisista usein kömpelöiltä. He uskoivat, että heillä olisi myös yhteistä toimintaa rikastuttava näkökulma sotavammaisasiaan. Uutterimmin uuden yhdistyksen perustamistyöhön tarttui sairaanhoitaja Vivan Östling, joka toimi 29.6.1946 perustetun Naissotainvalidit ry:n puheenjohtajana vuosina 1946–1952.
Haasteellinen alku
Naissotainvalidien 20-vuotisjuhlajulkaisussa Östling kirjoitti: ”Perustavaan kokoukseen kesällä 1946 saapuessani totesin koolla olevan joukon kovin pieneksi. Olin silloin valmis leimaamaan ajattelemattomuudeksi sen päähänpiston, joka puolisentoista vuotta aikaisemmin sai minut Veljesliiton Invalidisäätiön potilaille järjestämässä tiedoitustilaisuudessa kysymään mahdollista naispuolisten sotavammaisten omaa järjestöä. Vastaus oli silloin kielteinen, ja olin siihen tyytynyt. En lainkaan ajatellut, että jyvä oli pudonnut maahan ja että se ehkä itäisi ajan mittaan. Ja nyt se oli itänyt. Sotainvalidien Veljesliiton perheeseen oli tullut uusi jäsen.”
Lotta Svärd -järjestön lakkauttaminen tuntui sotainvalidien arjessa
Veljesliitto tarvitsi kenttäorganisaatioonsa vahvistusta, sillä marraskuussa 1944 lakkautettu Lotta Svärd -järjestö ja sen jäsenet olivat olleet merkittävä apu sotainvalidien parissa heidän kotiseuduillaan. Lottien lisäksi sotainvalideja ja perheitä auttoivat myös muut naisjärjestöt, kuten Martat ja Maatalousnaiset.
Vuonna 1943 Lotta Svärdin huoltotehtävissä oli 811 invalidi-yhdyslottaa ja kodissa kävijöitä, ihan uudenlaista sosiaalista työtä tehneitä lottia, 1 151. Tämän lisäksi Lotta Svärd avusti perheitä antamalla itse heille taloudellista tukea sellaisiin tarpeisiin, joita kotikäynneillä havaittiin. Järjestön piirien ja paikallisosastojen huollettaviin kuului vuosina 1942 ja 1943 noin 6500–7000 sotainvalidia. Lotat olivat siis todella näkyvä ja merkittävä osa sotainvalidien ja heidän perheidensä arkea.
Liitto tehosti naistoimintaa
Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisesta syntynyttä puutetta saatettiin paikata Veljesliiton omaa paikallistoimintaa tehostamalla. Naisten mukana olo sotainvalidihuoltotyössä oli koettu niin tärkeäksi, että Veljesliitto päätti perustaa alaosastojensa yhteyteen ja niiden tueksi naisjaostoja. Monet entiset lotat jatkoivatkin työtään tätä kautta.
Liiton johtokunta teki tammikuussa 1945 päätöksen naisjaostojen perustamisesta. Jo ennen tätä sotainvalidityön parissa oli toiminut epävirallisia naistoimikuntia. Niiden tehtävänä oli tukea alaosastojen huoltotyötä. Naisjaostot olivat järjestämässä virkistystoimintaa, kävivät tapaamassa sotasairaaloissa ja laitoksissa asuvia sotainvalideja, tekivät kotikäyntejä ja antoivat kotiapua sairastapauksissa. Lisäksi naiset osallistuivat varainhankintaan ja etenkin sotainvalidiviikon keräyksiin. Naisjaostojen toiminnalla oli myös tärkeä terapeuttinen vaikutus, sillä naisjaostojen jäsenet, sotainvalidin puolisot, saivat yhteisistä kokoontumisistaan tärkeää vertaistukea ja mahdollisuuden keskustella keskenään.
Naisjaostot naissotainvalidien avuksi
Ympäri maata aktiivisesti toimivat naisjaostot eivät avustaneet vain miehiä vaan he ulottivat auttavan kätensä myös Naissotainvalideille, joihin yhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna liittyi 160 naissotainvalidia. Puheenjohtaja Östling kirjoitti 20-vuotisjuhlajulkaisussa: ”Kun sitten olemassaolomme vähitellen tuli Veljesliiton Naisjaostojen tietoon, ja jaosto toisensa jälkeen ojensi auttavan kätensä, oli tämä erittäin merkityksellistä koko yhdistyksen tulevalle kehitykselle.” Merkittävin taloudellinen tuki Naissotainvalideille oli pian kuitenkin Sotainvalidien Veljesliitolta tulleet vuosittaisen tukimäärärahat.
Jäsenten tavoittaminen
Alkuvuosien haasteena oli tavoittaa ympäri maata olevan naissotainvalidit, sillä monen kohdalla ei oltu pantu eläkeanomusta vireille Valtion tapaturmavirastossa eivätkä he olleet itse hakeutuneet paikallisiin, jo perustettuihin sotainvalidiosastoihin. Helpotusta saatiin, kun VTT toimitti käytettäviksi luettelot sotatoimien johdosta vammautuneista naisista, mikä helpotti yhteydenottoa. Jäsenten tavoittaminen helpottui myös, kun Naissotainvalidit ry sai oman tiedotuspalstansa Sotainvaliidi-lehdessä vuonna 1952.
Organisaation luomista hidasti osaavan työvoiman puute vaikka intoa jo liittyneillä jäsenillä riitti. Vähitellen sotilasvammalain suoma turva ja lukuisat tiedotukset alaosastoille saivat naissotainvalidit itse hakeutumaan oman erikoisjäsenyhdistyksensä piiriin ja toiminta alkoi vakiintua.
Tarve omalle huoltolaitokselle
Sotainvalidien Veljesliitossa naissotainvalidit olivat 1950-luvun alussa yhä omaa huoltolaitosta vailla. Näin oli siitä huolimatta, että Naissotainvalidit ry piti asiaa aktiivisesti esillä. Määrällisesti huoltolaitosta tarvitsevia naisia oli vähän, vaikka suhteellisesti naissotainvalideissa oli paljon vaikeasti vammautuneita. Usein heidän vammassaan oli kyse sairaudesta. Lähes 2/3 Naissotainvalidit ry:n jäsenistä oli sairastunut tuberkuloosiin tai sydän- ja reumasairauksiin.
Lopulta sopiva huoneisto löytyi Helsingistä, ja naissotainvalidien huoltokoti, tai Koti, kuten he sitä nimittivät, sijoitettiin keväällä 1957 Helsingin keskustaan Kalevankatu 50:een. Kodin kuntoon laittamisessa suurena apuna oli Veljesliiton Naisjärjestö. Kotiin voitiin sijoittaa kerrallaan 4–5 vaikeavammaista naissotainvalidia. Ensimmäisenä kokonaisena toimintavuotena 1958 kodissa oli kolme vakinaisesti hoidettavaa sotavammaista. Huoltokoti toimi Kaunialan sairaalan ylilääkärin Niilo Karikosken alaisuudessa.
Uuteen kotiin
Naissotainvalidien huoltokoti oli pieni käsittäen vain kaksi huonetta, joten vuonna 1961 tapahtunut muutto uusiin, Veljesliiton lahjoituksena saamiin tiloihin Mariankatu 12:ssa Helsingissä merkitsi huomattavaa parannusta. Uudessa kodissa oli kahden majoitushuoneen lisäksi yhteisiä tiloja, joita käytettiin ahkerasti sisariltojen järjestämisessä. Naissotainvalideille järjestyi vielä pariin otteeseen lisää tilaa, mutta vähitellen kodin valvonta Kaunialasta saakka koettiin liian hankalaksi.
30-vuotisjuhlassaan helmikuussa 1976 Naissotainvalidit ry muistutti isoveljiään – eli miessotainvalideja siitä, ettei naisia unohdettaisi kun Kaunialaa laajennettiin. “Mekin vanhenemme yhdessä veljien kanssa ja niin avun kuin hoidonkin tarve käy yhä suuremmaksi jäsentemme keskuudessa.” Kun huoltokodille ei enää onnistuttu saamaan kodin välittömässä läheisyydessä asuvaa hoitajaa, päätettiin naissotainvalidit siirtää 1.6.1970 alkaen kokeilumielessä Kaunialaan. Hyvien kokemusten ansiosta ratkaisusta tuli vielä samana syksynä pysyvä. Sotavammasairaalassa naissotainvalidit saivat erillisen osaston, jolla oli oma hoitajansa. Naissotainvalidien jäsenmäärä kasvoi toimintavuosiensa aikana tasaisesti. Toisena toimintavuonnaan 1947 siinä oli 315 jäsentä, 400 jäsenen rajapyykki rikkoutui vuonna 1954 406 jäsenellä. Vuoteen 1997 asti yhdistyksen jäsenmäärä pysytteli 400 tuntumassa.
Yhdistys purkautuu
2000-luvun alussa kolme erikoisjäsenyhdistystä päätti lopettaa toimintansa, sillä omalle yhdistykselle ei enää tunnettu samanlaista tarvetta kuin alussa. Sotatuberkuloottiset ry purkautui vuoden 2002 lopussa ja huhtikuussa 2003 Amputoidut ry teki saman päätöksen. Erikoisjäsenyhdistyksistä toimintaansa jatkavat yhä Aivoninvalidit ry ja Sotasokeat ry. Naissotainvalidit ry:n toiminta päättyi 31.12.2003 ja jäsenet liittyivät paikallisiin sotainvalidiosastoihin, elleivät jo olleet niiden jäseniä. Vuoden 2019 alussa naissotainvalideja oli vielä reilut 200.
Marja Kivilompolo
Lähteinä käytetty Tuomas Hopun Sotainvalidit edellä käyden – vammoista huolimatta -kirjaa, Markku Honkasalon Suomalainen sotainvalidi -kirjaa sekä Sotainvalidi-lehtiä ja Veljesliiton vuosikertomuksia.
