Pitkä kotimatka

Veteliläinen Pentti Pöytäsaari ehti jo syyskuussa 1944 aselevon aikaan luulla pääsevänsä pian kotiin, mutta pian kävikin käsky Lappiin saksalaisia häätämään. Ranuan hillasoilla Pentti haavoittui vaikeasti 7. lokakuuta ja joutui saksalaisten sotavangiksi. Paluu kotiin toteutui vasta elokuussa 1945. Lapin sotaan komennettu jääkärijoukko pääsi junalla Ouluun saakka ja matka jatkui pyörämarssina pohjoiseen. Matka oli hidas ja työläs. Sillat oli tuhottu ja monta jokea oli ylitettävänä.

– Ranualla saksalaisjoukot olivat tienvarressa ja koukkasimme pitkän lenkin metsän kautta.

Reput selässä, kivääriä, patruunoita ja pyörää kantaen joukko eteni kymmeniä kilometrejä Ranuan hillasoita pitkin. Tavoitteena oli kiertää saksalaisjoukot, katkaista tie ja estää joukkojen perääntyminen. Suunnitelma ei onnistunut. Jääkärit joutuivat ankaraan tulitukseen ja komppania käskettiin perääntymään.

– Lähdimme juoksemaan ja sitten kuula napsahti vasemman polveni yläpuolelle katkaisten reisiluuni. Mietin, pääsenkö vielä liikkeelle. Yritin kontata eteenpäin. Kuulin takaani saksalaisen kalinoita ja kun kurkistin olkani yli, niin saman tien napsahti oikeaan silmään.

Haavoittuminen

Kipu surisi ampiaisparvena pään ympärillä ja Pentti menetti tajuntansa. Herätessään hän hätääntyi. Ilta oli tulossa, vaatteet ja kengät kirnusivat vettä.

– Minulla oli repussa mantteli. Sen kyhäsin päälleni ja laskin kenttälakin reunat poskien suojaksi. Repun laitoin mättäälle ja pääni repun päälle. Ajattelin valmistautuvani yötä tai kuolemaa varten.

Paikalle tuli saksalainen partio piipulla Penttiä osoittaen.

– Se oli kuuma paikka. Käänsin puheen tykkänään muualle, otin takkini helmasta ensiapusiteen ja näytin, että voisivatko sitoa silmänympärykseni. Yksi saksalainen sen sitoi. Eivät ampuneet, mutta jatkoivat matkaa ja jättivät minut metsään.

Vankina Norjaan

Yö ja seuraava päivä kuluivat välillä tajuissaan ja välillä ei. Iltapäivällä saapui toinen ryhmä saksalaisia.

–  He kokoustivat ympärilläni, kaksi haki paarit ja kantoivat minut teltalle.

Matka jatkui Rovaniemen kautta Muonioon, jossa Pentin silmää ja jalkaa operoitiin yhtä aikaa huonolla puudutuksella. Lääkintäparakin leikkauspöydällä kädet sidottiin selän taakse ja Pentti makasi käsiensä päällä.

–  Jalan leikkaushaavaan ei ommeltu tikkejä. Pantiin vaan pumpulia, sideharsoa ja kipsattiin.

Muoniossa saksalaissotilaiden mukaansa pakottama suomalaistyttö kävi Penttiä katsomassa. Tyttö yritti päästä jatkamaan eteenpäin Pentin kanssa. Suunnitelma ei onnistunut, mutta tyttö onnistui tuomaan ison kasan voileipiä evääksi matkan jatkuessa.

–  En nähnyt häntä enää koskaan. Vuosia myöhemmin laitoin ilmoituksen Sotainvalidien lehteen, mutta en saanut vastausta, Pentti muistelee auttajaansa.

Muoniosta matka jatkui Kilpisjärven kautta Norjan Narvikiin saksalaisten vankileirille.

–  Meitä tulivat vastaan venäläiset sotavangit, jotka kantoivat minut lautaparakin perimmäiselle sängylle ikkunan ääreen. Aluksi olin parakissa aivan yksin ja venäläiset huolehtivat parakin lämmittämisestä ja toivat minulle ruokaa. Itse en pystynyt liikkumaan. Ruokaa sai vain yhden leipäpalan teen kera aamulla ja illansuussa kauhallisen vesikeittoa, jossa saattoi olla joku kaalinriekale ja satunnainen perunanpala. Niillä oli koko vuorokausi pärjättävä.

Päivien kuluessa tupa täyttyi ja Pentin kanssa samaan parakkiin tuotiin muita suomalaisia, haavoittuneita sotavankeja. Nälkä oli alituinen vieras ja kuolema koko ajan läsnä. Pentti näki ikkunastaan, kuinka viereiseen telttaan kannettiin kuolleita vankeja ennen hautaamista. Suomalaisistakin yksi kuoli.

Kova talvi

Lokakuusta 1944 toukokuuhun 1945 aika kului hitaasti Narvikin vankileirillä. Joulu, uusivuosi ja 20. syntymäpäivä eivät leirin arjesta poikenneet. Neljän kuukauden liikkumattomuuden jälkeen kipsi poistettiin helmikuussa ja samalla selvisi syy hirvittävään kutinaan. Leikkaushaavan päälle laitettu pumpuli ja harso oli täille mieluisa kotipesä. Jalka kuhisi syöpäläisiä.

–  Ensimmäisenä päivänä en pystynyt vielä edes nousemaan ylös eikä polveni taipunut kuin muutaman sentin, mutta aloin sitkeästi harjoitella ja sain myös muutaman kerran leirissä lämpöhoitoa. Jossain vaiheessa minua käytettiin röntgenissä ja selvisi, etteivät reisiluunpäät olleet kohdakkain.

Maaliskuussa parakkiin tuotiin nippu kortteja, joissa oli valmiina teksti: ”Olen täällä kansainvälisellä internoimisleirillä. Narvik, Norja”. Korttiin sai kirjoittaa vain oman ja vastaanottajan nimen. Toukokuussa tuli lopulta tieto, että saksalaiset on nujerrettu ja vapaus koittaa. Portit aukesivat 9. päivä ja norjalaiset hakivat vangit seuraavana päivänä. Pentti painoi alle 50 kg.

–  Olimme kaksi kuukautta norjalaisten huomassa toipumassa. Saimme ensimmäisen kerran kunnon ruokaa yli seitsemään kuukauteen ja innoissamme söimme aivan liikaa, ripuli oli hirveä. Kun siitä toivuimme, opettelimme varovasti syömään uudelleen.

 

Kotimatka   

Heinäkuussa kauan odotettu juna tuli hakemaan miehiä Suomeen, ja samassa kyydissä kotiin palasi myös saksalaisten matkaan lähteneitä suomalaisnaisia – moni heistä raskaana.

Suomessa kaikki kuljetettiin Hankoon kolmen viikon karanteeniin. Lopulta koitti kotimatka. Junalla Pentin kanssa Kokkolaan lähti lestijärvinen parakkikaveri Eino, jonka vaimo oli asemalla vastassa. Pentti sai kyydin naapurikylän kauppiaalta kuorma-auton lavalla. Viimeiset neljä kilometriä hän käveli.

–  Se oli 8. tai 9. päivä elokuuta. Kotiin Kalliojärvelle saapuessani oli ensimmäisenä tätini talo. Pysähdyin lepuuttamaan jalkaani ja kysyin, mitä kotiin kuuluu. Siitä oli vielä kilometri matkaa. Tien varressa näin 10-vuotiaan pikkuveljeni. Hän ujosteli minua puolentoista vuoden jälkeen. Kotipihaan saavuttuani keräsin voimiani tuttuja maisemia katsellen. Pentin äiti oli sisällä, isoveli Perhossa riiaamassa, isä naapurikylällä vieraan töissä.

–  Astuin tupaan ja sanoin: ”Terveisiä maailmalta. Tässä sitä nyt ollaan”. Äiti katsoi minua pitkään, oli ihan hiljaa ja katsoi vielä uudestaan. Koko puseronrintamus kastui äidin itkiessä.

Kotiutumisen jälkeen useampi kuukausi kului sairaalareissuilla, kun Pentin jalkaa ja silmäkuoppaa operoitiin parempaan kuntoon.

– Kun sairaalahomma rauhoittui, rupesin töihin.

Luoti niskassa

Pentin isä oli taitava hirsirakentaja ja keväällä 1947 Pentti hakkasi isänsä kanssa hirsiä.

– Kevätaurinko porotti niskaan ja huomasin, että siihen nousi omituinen patti. Käskin pikkuveljen tökätä siihen neulalla. Kuului rahinaa. En jäänyt asiaa tuumaamaan, vaan lähdin pyörällä 20 kilometrin päähän Veteliin lääkäriin.

Lääkäri totesi, että niskassa tosiaan on jotakin, teki pienen viillon ja veti pinseteillä niskasta kiväärinluodin, joka oli ollut Pentin niskassa kaksi ja puoli vuotta.  Kotimatka ilman luotia tuntui keveämmältä kuin mennessä.

Sodasta ja vankeudesta selvittyään Pentillä ei ollut kiirettä hellustella.

– Nuoruus meni sodassa. Piti saada olla nuori ennen avioitumista. Olin lähempänä kolmeakymmentä, kun riiaaminen alkoi kiinnostaa.

Pyörän lainaus ja lupa puhutella

Taisi olla kesä 1952, kun nuori väki polki pyörillään Kalliojärvelle soutelemaan. Paatilla kierrettiin järvi ympäri ja rantaan tultua kaksi tyttöä lähti muiden ihmetellessä rivakasti pyörien luo. Kun muut ehtivät pyörilleen, huomasi Pentti uuden pyöränsä kadonneen.

– Lähdin kävelemään takaisin ja jonkun matkan päässä tien reunassa oli ulkohuone, johon pyöräni nojasi. Tarakalla oli kiinnitettynä säilykepurkki, jonka sisältä löysin lapun: ”Kiitoksia lainasta. Luonnossa lisää.” Ajan päästä rupesin sitten kräväämään, kun oli luvattu, että voisi puhutella.

Irja Annikki oli myötämielinen ja totesi, että ”Kyllä hän jatkaa, mutta sulla vankeus jatkuu koko elämäs”. Niin ne sinkunpäivät päättyivät ja vanhempi poika Asko syntyi 1954.

– Alkuaikoina tein paljon rakennushommia, mutta avioiduttuamme ryhdyimme jatkamaan kotitilaani. Onnistuin ostamaan viisi hehtaaria lisää viljelysmaata enkä vieläkään ymmärrä, miten selvisin yksin siitä kaupasta ilman takuumiehiä ja sain kaiken maksettua määräpäivään mennessä. Meillä oli seitsemän lehmää, siihen aikaan niillä sai mukavan toimeentulon. Mutta kyllä maanviljelys oli tosi kovaa hommaa ilman koneita. Ajan päälle sain hommattua traktorin, äekset ja auran. Nuorempi poika Jouko syntyi 1964.

Kokemuksista kirja

Elämä Irjan kanssa sujui vuosikymmenet tuttuja latuja. Vuonna 1990 tehtiin sukupolvenvaihdos ja tila siirtyi vanhemmalle pojalle, Askolle. Vuonna 1993 Pentti ja Irja löysivät viiden kilometrin päästä Räyringin kylältä uuden, pienen talon, joka tuli sopivasti myytiin. Syksystä 2013 Pentti on asustellut yksin Irjan kuoltua.

– Viimeiset vuodet olin omaishoitaja Irjan dementoiduttua. Loppuajan hän oli jo palvelutalossa. Yksinoloon on pikkuhiljaa tottunut. Kodinhoitaja käy päivittäin ja vanhempi poika parikin kertaa päivässä. Nuoremman pojan autohommiakin olen paljon seurannut. Hänkin asuu Kalliojärvellä.

Terävällä kynällään Pentti kirjasi vuosien saatossa iltapuhteella ylös sotavangin muistoja.

 

– Laitoin sitten lehteen ilmoituksen, jossa etsin puhtaaksikirjoittajaa. Helena Lassila vastasi ilmoitukseeni ja omakustanne ”Sotavangin katkera taival” ilmestyi 1989.

Tarkka ja pysäyttävä kertomus Pentin elämän kovimmasta kymmenestä kuukaudesta kuuluu myös Kannuksessa sijaitsevan kuntoutuskeskus Kitinkannuksen kirjastoon. Siellä 90 %:n sotainvalidi käy itsekin Kannuksessa kuntoutuksessa 2–3 kertaa vuodessa

–  Kesäkuussa olen taas menossa!

Teksti ja kuvat: Johanna Rantanen

(Artikkeli on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 3/2017)