Perjantaina 3.12. vietetään vapaaehtoisten päivää. Vapaaehtoisten tekemä monipuolinen työ on korvaamattoman tärkeää myös Sotainvalidien Veljesliitossa, jossa vapaaehtoisia tukijäseniä jäsenistön apuna toimii liki 3 000 henkilöä. Tässä heistä muutama.
Raimo Latvala, Rannikko-Pohjanmaan sotainvalidipiirin hallituksen jäsen, Sotiemme veteraanit -keräyksen piiripäällikkö, Vaasan sotaveteraanipiirin tukijäsen. Mukana sotainvalidityössä vuodesta 2004. Raimon aloittaessa Vaasan seudun sotainvalidiosasto oli piirin suurimpia, sotainvalideja oli vielä toista sataa. Muutaman vuoden kuluttua piirin kaikki osastot purettiin ja lopulta jäsenet siirtyivät uuteen, Rannikko-Pohjanmaan sotainvalidipiiriin henkilöjäseniksi. Paikallinen toiminta jäi vaikka viralliset yhdistykset purettiin ja näin päästiin eroon paperitöistä ja byrokratiasta, jotka muutoksen myötä siirtyivät sotainvalidipiirille.
Mikä sinua motivoi?
– Isäni oli sotaveteraani. Olen maaseudulta kotoisin ja siellä lähes kaikki miehet olivat sotainvalideja tai veteraaneja. Tapaamillani miehillä ja naisilla on paljon sisältöä annettavana, ja he ovat erittäin kiitollisia kaikesta pienestäkin avusta. Myös keräyksen jatkuminen, jossa olen ollut aktiivisesti mukana 15 vuotta. Minua motivoi nämä kaikki.
– Olen mukana työssä, mistä saan myönteistä palautetta. Näen, kuulen ja tunnen, kuinka tärkeää se on.
Anna-Liisa Kankaanpää, Sievin sotainvalidiosaston sihteeri vuodesta 2000 alkaen, toimi osaston sihteerinä sen purkautumiseen kesällä 2018 asti.
– Työhön ovat kuuluneet normaalit kokoukset ja alkuaikoina myös asiakkaiden auttaminen lakiasioissa, johon saimmekin perehdytystä. Autoimme myös etuusasioissa, ja mitä en tiennyt, niin tehtävänäni oli ottaa selvää ja viedä asiaa eteenpäin. Tärkeä tehtävä oli järjestää tilaisuuksia, joissa he tapasivat toisiaan. Työ on ollut rinnalla kulkemista ja heidän apunaan ja tukenaan olemista.
Aloittaessaan Sievissä oli vielä 30 sotainvalidijäsentä. Sievissä alettiin myös kartoittaa puolisojäseniä ja he perustivat naisjaoston. Ja kun Veljesliitossa otettiin myös puolisot jäseniksi, oli Sievissä listat jo valmiina ja naisetkin saatiin virallisesti liiton toiminnan piiriin. Väkimäärän vähetessä osasto purkautui ja jäsenet liittyivät Keski-Pohjanmaan sotainvalidipiiriin henkilöjäseniksi.
– Ajattelin, että koska tunnen ihmiset omalla alueellani niin jäin Sieviin yhteyshenkilöksi. Minun on siellä helpompi seurata ja tarkkailla, joten jos huomaan jäsenistössä jotakin, niin vien viestin eteenpäin. Paperityöt ovat jääneet pois, mutta työ jatkuu edelleen.
Mikä sinua motivoi?
– Minä arvostan sotainvalideja ja veteraaneja hirveän paljon mutta myös naiset ovat tehneet arvokasta työtä.
– Jäsenille yhteiset jutut olleet tärkeitä: paras kiitos on ollut kun on nähnyt heidän hymynsä siitä, että ovat päässeet yhteen. Ikää kun karttuu, niin se ei ole aina niin helppoa se toisten tapaaminen ja liikkeelle pääseminen vaan siihen tarvitaan välillä apuja.
Mikä sinusta on sotainvalidiperinteessä erityistä?
– Uhraus, minkä isänmaan hyväksi tekivät ja antoivat sille monta vuotta parasta nuoruuttaan. Se on tietysti sävyttänyt monen elämää, ja jäänyt syvälle syvyyksiin. Rajuja kokemuksia liian nuorena ovat monet joutuneet kestämään ja näkemään.
Tauno Siik, Oulun osaston tukijäsenenä vuodesta 2009 lähtien, myös Pohjois-Pohjanmaan sotainvalidipiirin hallituksen varajäsen
– Tunsin monia ihmisiä, jotka olivat toiminnassa mukana ja he kehuivat aina, kuinka tällä on hyvä meininki. Aloitin yhden Karjalasta kotoisin olevan sotainvalidin henkilökohtaisena tukijäsenenä. Kävin hänen luonaan ja kuljetin häntä tilaisuuksissa, ja hän vieraili meidän kotonamme. Myöhemmin tuli lisää tuettavia. Osastossa on tapana vierailla kaikkien jäsenten luona jouluisin ja siinä on tutustunut ihmisiin hyvin.
Tukijäsenenä Tauno mm. auttaa tilaisuuksien järjestämisessä, esim. kesäisin Hietasaaressa veljeskodilla. Yksi iso ja tärkeä tehtävä Taunolla ovat seppeleet: hän hoitaa seppeleet alueensa kaikkien veteraanien hautajaisiin, jos omaiset niin vain haluavat – ja yleensä kiitollisina haluavatkin. Parhaimmillaan hautajaisia on ollut kolme peräkkäin. Nyt tietenkin korona on rajoittanut osallistumisia.
Mikä sinua motivoi?
– Olen tottunut lapsesta asti tekemään kovasti töitä. Isäni oli veteraani, muttei koskaan puhunut sodasta, mitä nyt pariin kysymykseen sain häneltä vastauksen. Olen halunnut tätä kautta oppia tuntemaan veteraaneja. Heiltä ja puolisojäseniltä saadut kiitokset ovat aitoja ja tulee itsellekin hyvä mieli, kun saa jonkun työn valmiiksi.
Laila Raitanen, Uudenkaupungin sotainvalidiosastoon mukaan vuonna 1999 sihteeriksi ja sittemmin myös rahastonhoitajaksi. Osaston purkauduttua jatkanut yhteydenpitoa jäseniin aktiivisena tukijäsenenä. Kun jäseniä oli vielä paljon, oli toimintakin aktiivista ja monipuolista:
– Teimme kesäretkiä bussilla lähialueiden nähtävyyksille, osallistuimme piirin tilaisuuksiin ja teattereissa ja konserteissa kävimme ahkerasti. Nykyään tapaamme jäseniä vapaamuotoisesti kuukausittain lounastilaisuuden merkeissä. Vaihdetaan kuulumisia, kerron osaston ajankohtaisista asioista, pientä ohjelmaakin on. Joulujuhla kuuluu myös ohjelmaan. Olen tehnyt kahdesti vuodessa jäsenkirjeen, jossa kerron osaston ja piirin tärkeistä asioista, etuuksien hakemisesta ja tulevista tapahtumista.
Toimintaan kuuluvat myös jäsenten muistamiset adresseilla ja vierailuilla sekä seppeleiden viemiset laskut sankaripatsaille itsenäisyyspäivänä ja kaatuneitten muistopäivänä.
Mikä sinua motivoi?
– Saamme elää vapaassa maassa ja rauhassa. Haluan omalta osaltani tehdä edes jotain auttaakseni näitä sankareita. Olen saanut tutustua ihaniin vanhoihin sotainvalidimiehiin. He ovat olleet kyllä kerrassaan mainioita jutun kertojia ja huumoria löytyi joka lähtöön. Osasivat arvostaa kotia ja isänmaata, olivat aina tyytyväisiä ja kiitollisia kaikesta saamastaan huomiosta ja avusta. Minutkin ottivat avosylin vastaan, opastivat ja auttoivat isällisesti kaikessa.
