(artikkeli on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 2/2016)
Sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät 4.9.1944. Rauhanehtojen mukaan Suomi menetti Petsamon sekä osan Sallasta. Lisäksi Pohjois-Suomessa olleet yli 200 000 saksalaista sotilasta piti karkottaa 15.9.1944 mennessä.
Aluksi vetäytyminen oli rauhanomaista mutta Neuvostoliitto vaati sotatoimia. Suomalaiset aloittivat sotatoimet 28.9. Pudasjärvellä, jossa saksalaisia kuoli. Pian sota oli käynnissä suomalaisten ajaessa saksalaisia pois. Suomalaiset hyökkäsivät 1. lokakuuta saksalaisten selustaan Tornion maihinnousussa. Noin viikon kestäneet taistelut vaativat yli 1 000 sotilaan hengen.
Saksalaiset vetäytyivät kohti pohjoista Jäämerentietä ja Kilpisjärven tietä pitkin. Saksalaiset hidastivat onnistuneesti suomalaisten kulkua tuhoamalla mennessään tiet, sillat ja talot sekä miinoittamalla alueet. Viimeiset saksalaiset poistuivat maasta 27.4.1945.
Evakkoon
Lappiin sekä Petsamoon ja Oulun lääniin itäisiin kuntiin annettiin evakuoimismääräys 8.9.1944. Lapin väkiluku oli tuolloin 143 564 henkeä. Heistä Ruotsiin evakuoitiin 56 417 ja muualle Suomeen 47 468 henkilöä.
Kotiinpaluu aloitettiin varoen kesällä 1945, sillä talot oli tuhottu ja maa miinoitettu. Palautuksia jatkui aina vuoden 1947 loppuun asti eikä silloinkaan kaikkia luovutetun Petsamon ja Sallan siirtolaisia ollut asutettu.
Tuhot
Lapin sota kesti liki 7 kuukautta. Sen aikana katosi tai kaatui yli 1 300 suomalaista. Saksalaisten tappiot olivat runsaat 4 000 sotilasta.
Sodan loputtua koko läänissä oli tuhottu yli 14 000 rakennusta, joista reilut 5 000 oli asuinrakennuksia. Pahimmat rakennustuhot kärsivät Rovaniemen maalaiskunta, Sodankylä, Turtola ja Rovaniemen kauppala.
Infrastruktuuri oli tuhottu ja tiet miinoitettu. Miinanraivaus kesti vuoteen 1948 asti, mutta onnettomuuksia sattui yhä 1960-luvulla. Vuoteen 1972 mennessä Lapista oli raivattu toista miljoonaa räjähdettä.
Lähteet: Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. (Vastapaino.2015), Wikipedia, Lappi.fi
Teksti: Juha-Pekka Honkanen
Uusi sotahistoria nostaa esiin Lapin sodan kaikessa laajuudessaan
Uudet sotahistorian tutkijat tulevat nostamaan ja ovat jo nostaneetkin Lapin sodan merkityksen talvi- ja jatkosodan rinnalle, uskoo Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen. Hän on tutkinut pitkään Lapin sodan merkitystä lappilaisten sota-ajan kokemuksissa ja jälleenrakentamisen aikakaudelta aina nykyhetkeen asti.
Tuomisen mukaan uusi sotahistoria pyrkii nostamaan esille huomion sivuun joutuneita ihmisryhmiä ja kokemuksia. Koko Lapin sota ja jälleenrakennusaika on hänen mukaansa tällainen.
– Suomalaisten suuressa kertomuksessa korostuu talvi- ja jatkosodan merkitys. Lapin sota sivuutetaan usein sillä, että vain Rovaniemen tuho mainitaan, vaikka monia alueita tuhottiin täydellisesti, ja sekä evakkoon joutuminen että infrastruktuurin tuho kosketti lähes kaikkia Lapin asukkaita, hän sanoo.
Lappilaisten sivuuttaminen näkyy arkikielessä ja historiapuheessa. Esimerkiksi evakoilla viitataan yleisesti Karjalan siirtoväkeen, mutta evakkoon joutui Lapin sodan aikana koko maakunnan siviiliväestö ja Lapilla on omat evakkonsa Petsamon ja Sallan luovutetuilta alueilta. Jäämeren rannan kalastajia ja poromiehiä joutui opettelemaan maanviljelyn sisämaassa.
Venäläismiehityksen pelko
Tuominen sanoo, että Lapista evakuoiduilla ihmisillä ei ollut tietoa paluusta ja osa oletti, ettei takaisin ole enää paluuta. Uudet historiantutkimukset ovat tuoneet evakuoinnin taustoihin uutta valaistusta.
– Aiemmin on ajateltu, että lappilaiset siirrettiin saksalaissodan takia, mutta suomalaisilla siviileillä oli myös käsitys, että heidät siirretään tulevan venäläismiehityksen alta pois.
Lapin sodan merkityksiä ja lappilaisten sotakokemuksia tutkittiin laajasti eri näkökulmista ensimmäistä kertaa Tuomisen, Ritva Tuomaalan ja Heikki Annanpalon toimittamassa Saatiin tämä vapaus pitää -teoksessa (2001). Kirja perustuu Tuomaalan erittäin laajaan haastatteluaineistoon. Kirja kuvaa lappilaisten sotilaiden ja siviilien kokemuksia, joita on kuultu myös Tuomisen johtaman, Lapin jälleenrakennusta käsittelevän uuden tutkimushankkeen järjestämissä luento- ja keskustelutilaisuuksissa
– Luentosarjoissa ja keskusteluilloissa asiat voivat herättää hyvinkin kiihkeitä tunteita. Näiden keskusteluiden perusteella Lapin henkinen jälleenrakentaminen jatkuu edelleen.
Lappilaisten oma trauma
Rovaniemen kauppala tuhottiin Lapin sodassa ja se on vahva esimerkki sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta. Tuomisen mukaan muun Lapin hävitys on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Jälleenrakentaminen tarkoitti nykyaikaistumista ja edistystä, mutta se ei poistanut vanhan rakennuskannan tuhon aiheuttamaa shokkia. Tuominen sanoo, että vanhat rakennukset ja maisemat ovat pitäneet sisällään muistoja ja tunteita, jotka ulottuvat useiden sukupolvien taakse.
– Ihmisen suhde maisemaan on myös hänen suhteensa omaan ja yhteisön menneisyyteen, mikä on oleellista henkiselle hyvinvoinnille ja tunteelle elämän jatkuvuudesta. Kun tuhoja luetellaan numeroina ja kerrotaan, miten päästiin rakentamaan uutta, tämä usein unohtuu.
Tuominen vertaa, että lappilaisilla on luonnollisesti viime sodista monia samankaltaisia kokemuksia kuin muillakin suomalaisilla. Evakosta palanneiden lappilaisten kotonaan kohtaama hävitys on kuitenkin kansallisesta kertomuksesta poikkeava kokemus.
– Lappi oli myös miinoitettu, joten paluu oli tavattoman vaarallista. Vaikka Lapin sota oli ohi, palaaminen oli tarkasti säänneltyä ja kotiin pääsyä saatettiin odottaa vuoteen 1947 saakka.
Suhde saksalaisiin
Tuominen pohtii, että kansallisessa sotakertomuksessa on pitkälti sivuutettu Lapin siviiliväestön poikkeukselliset olosuhteet myös jatkosodan aikana. Lapissa oli siviiliväestöä noin 140 000 henkeä ja jopa 220 000 saksalaista sotilasta tai muuta Saksan armeijan henkilökuntaa. Jatkosodassa Lapin puolustusrintamasta vastasivat saksalaiset, kun Lapin miehet lähtivät puolustamaan Karjalaa.
Keskusteluilloissa aikaa on muisteltu ristiriitaisissa tunteissa. Osalle saksalaiset sotilaat olivat hyvää palkkaa maksavia työnantajia, tai lapsille ystävällisiä miehiä. Saksalaisten sotilaiden lasten kokemukset ovat kipeämpiä.
– Heidän tarinansa olivat pitkään tabu. Sodan jälkeen virallisessa Suomessa poliittisella tasolla yhteistyötä Saksan kanssa ei voitu käsitellä, joten niin sanotut saksalaismorsiamet ja heidän lapsensa joutuivat ongelmankäsittelyn heijastuspinnaksi ja sijaiskärsijöiksi.
Eriarvoisuuden kokemusta lappilaisten ja muun Suomen välillä syntyi jo siitä, että heidän aluettaan puolustivat saksalaiset, suomalaisten sotilaiden suunnatessa Karjalaan. Rauha ei kuitenkaan palauttanut kokemusta tasa-arvoisuudesta. Sotien jälkeen Suomi tarvitsi sähköä ja sitä saatiin patoamalle Kemijoki Lapin ja koko maan jälleenrakennuksen energiatuotannon tarpeisiin. Sukupolvia yhdistävät maisemat katosivat, kosket vaikenivat eikä lohi enää päässyt nousemaan ylävirtaan. Päätökset tehtiin jokivarren asukkaiden mielipidettä kuulematta.
Vielä ei ole kuitenkaan myöhäistä.
– Nyt lappilaisten kokemuksia käsitellään sekä tieteellisissä tutkimuksissa että kaunokirjallisuudessa. On tärkeää saada ihmisille kokemus siitä, että heidän elämänsä tulevat osaksi Suomen historiaa ja yhteistä kansallista kertomusta, Tuominen sanoo.
Kotitila säästyi hävitykseltä
Lapin sota on päättynyt ja Pentti Lauri, 94, sotainvalidina kotiutettu nuori mies istuu Ylitorniolla kotituvassa. Taisteluja käydään Pellon Juoksengissa, mutta Lauri on juuri oppinut, että Kainuunkylässä ei vielä toteutettu poltetun maan taktiikkaa. Ensimmäiseksi työkseen hän pyörittää vanhan könninkellon käymään. Jostain löytyy soutuvene ja hän lipuu Torniojoen yli Ruotsin puolelle, missä hänen vanhempansa ja vaimonsa esikoispojan kanssa ovat evakossa.
Lauri lähti vapaaehtoisena sotaväkeen puolitoista vuotta hänen ikäluokkaansa aiemmin. Hän on kolminkertainen sotainvalidi. Ensimmäisen kerran hän haavoittui talvisodassa Summan taisteluissa hyökkäysvaunuammuksen sirpaleista käteen. Hän jatkoi asevelvollisena, jatkosodassa 19. huhtikuuta 1942 hän haavoittui kiväärin luodista käteen. Vain puoli vuotta myöhemmin 9. lokakuuta 1942 kiväärin luoti osui päähän.
– Luoti ei osunut aivoihin. On sattumaa, että olen elossa, Lauri sanoo ja pyyhkäisee silmiensä yläpuolelta.
Osuman jälkeinen aika on oma tarinansa. Luoti leikattiin pois silmän takaa puolitoista vuotta myöhemmin Laurin vaatiessa tarkempia tutkimuksia sotilassairaalassa. Lääkärit eivät kerta toisensa jälkeen voineet uskoa, että luoti voisi edelleen olla pään sisällä. Pään puutumiseen ja kipuihin pidettiin syynä huonoja hampaita. Lopulta hän sai lähetteen Helsingin sotilassairaalan keskuspolille sillä ehdolla, että mikäli luotia ei löydy, mies saisi itsepäisyydestään arestirangaistuksen.
– Polilla oli pari suomalaista ja pari saksalaista lääkäriä. Muistan vielä, miten saksalaiset katsoivat röntgenkuvaa ja puistelivat päätänsä. Pääsin välittömästi sairaalaan keväällä 1944 ennen jatkosodan loppumista.
Paluu pohjoiseen
Kun Lauri oli toipunut leikkauksesta ja hänet kotiutettiin viiden vuoden rintamapalveluksen jälkeen, Lapin sota oli jo syttynyt. Lauri lähti kohti Ylitorniota, jonka kohtalo oli tuntematon ennen sinne saapumista 12. lokakuuta. Rintama oli ohittanut Ylitornion, jonne hän pääsi tykinammuskuorman kyydissä.
Kainuunkylää ei tarvinnut rakentaa uusiksi, mutta korjattavaa oli runsaasti. Lauri asui nuoren perheensä ja vanhempiensa kanssa kotitilalla vuoteen 1953, jolloin he lunastivat vaimon kotitilan lähitienoilta itselleen.
Laurin oikea käsi oli vammautunut luodista, mutta kun vasemmalla kädellä auttoi, pokasahasta sai lujan otteen. Jo ensimmäisenä talvena hän meni metsäsavotoille töihin ja teki raskaita kaatomiehen töitä tulevien työvuosien ajan.
– Viiden vuoden rintamalla olon jälkeen ei ollut yhtään rahaa. Töitä jaksoi tehdä, kun elantoa oli pakko saada. En voi sanoa etteivätkö vammat olisi normaalia rytmiä muuttanut, mutta kukin teki kykynsä mukaan, hän sanoo.
Hänen isänsä oli tuohon aikaan jo ikämiehiä. Kotitila oli muuten kunnossa, mutta viljelysten ylläpito oli ollut yhdelle miehelle liikaa. Maatöihin tartuttiin väsymättä. Kylän pellot puitiin yhteiskäytössä olleella puimakoneella. Pojista nuorempi syntyi syyskuussa 1945. Lauri raivasi vuosien aikana veljensä kanssa lapion ja kuokan voimin yhteensä kymmenen hehtaaria lisää peltoa.
Lapiomiehiä tarvittiin vielä
Maatila oli kuitenkin sen verran pieni, ja tapaturmakorvaukset vähäisiä etteivät ne antaneet perheelle elantoa. Työvuosien aikana Lauri oli talvisin savotoilla Äkäsjokisuuta myöten ja sulan maan aikana niin lapion varressa kuin rakennuksillakin. Lapiomiehiä tarvittiin, sillä maansiirtokoneita ei vielä ollut.
– Ensimmäiset moottorisahat tuotiin Kanadasta 1948, mutta metsätöissä ne eivät yleistyneet vielä kymmeneen vuoteen.
Savotoilla saattoi olla 300 miestä ja 100 hevosta työn teossa. Kainuunkylässä metsätyöt elättivät 30–40 metsuria, mutta tänä päivänä heitä ei ole yhtään.
– Mutta raivatut peltomaat ovat tänäkin päivänä naapuritilan nuoren isännän käytössä. Leikillään olen aina sanonut, että ei minulla ammattia ole koskaan ollut, mutta olen tehnyt niitä töitä jotka eivät ole muille kelvanneet, hän naurahtaa.
Hän alkoi saamaan kansaneläkettä vuonna 1965. Viimeiset lehmät astelivat teurasautoon kaksi vuotta myöhemmin.
– Lähdettiin saman tien vaimon kanssa Saariselälle pitämään harjakaisia, hän sanoo pilke silmäkulmassa.
Lapin sodan kiivaimmat taistelut käytiin Torniossa
Saara Kanerva, 103, naurahtaa hyväntuulisena ja kertoo, että hänen elämäntyönsä opettajana on ollut pitkin poikin Suomea. Utsjoella hän opetti vuonna 1934 ja tuohon aikaan maantie päättyi Sodankylän Kaamaseen. Jalkapatikalla tai hiihtäen kuljettavaa oli vielä sadan kilometrin taival. Seuraavaksi opetustyöstä löytyi Köyliöstä ja Ylivieskasta ennen uutta opettajan tehtävää hänen tulevan miehensä Teuvo Kanervan kotikaupungista Torniosta.
Lotta-tehtäviin
Tornioon saapumispäivänä 1. syyskuuta 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota syttyi. Lotta Svärdiin jo 1932 liittynyt Kanerva toimi erilaisissa maanpuolustustehtävissä tulevien sotavuosien aikana.
– Olin nuoria lottia, ja työt olivat ensin tiskausta ja sitten muonitusta. Sidetarpeita tehtiin vanhoista lakanoista, joita oli saatu lahjoituksina. Kaikki mitä irti saatiin, käytettiin tarkoin hyödyksi, hän kertoo.
Teuvo Kanerva haavoittui Sallan taisteluissa jalkaan, mutta palveli suojelutehtävissä Torniossa sotavuosien yli.
Talvisodan jälkeen Saara Kanerva palasi opetustyöhön. Jatkosodan sytyttyä hän siirtyi syksyllä 1942 ensin posti- ja sitten puhelinsensuurin valvontaan. Tässä tehtävässä hän toimi rauhan aikaan saakka myös silloin, kun Tornion kaupunki oli muuten evakuoitu.
– Sensuurityö ei ollut kovin raskasta. Puheluita ei tullut paljoa ja kuulihan siinä samalla kaikenlaista muutakin mielenkiintoista, hän vitsailee.
Lapin sodan hävitys
Tornioon iski raskaimmin kuitenkin Lapin sota. Kanerva muistelee, että osa saksalaisista sotilaista oli ollut majoitettuna jatkosodan aikana yksityisperheisiin. Mieleen Lapin sodasta hänelle tulee päällimmäisenä Lapin hävitys.
Teuvo Kanerva oli kotoisin Rovaniemeltä, joten kaupungin kohtalo oli sitäkin läheisempi. Hänen perheensä suuri kotitalo, joka majoitti isäntäperheen lisäksi useita vuokralaisia, tuhottiin saksalaisten sotilaiden vetäytyessä.
– Mieheni veli ei enää rakentanut rauhan palattua suurta taloa, vaan pienen töllin, missä mummi asui hänen kanssaan evakosta palattuaan.
Saara Kanerva sanoo, että Neuvostoliiton painostus Lapin sodan syynä tiedettiin yleisesti. Hän kuvailee, että sodan väistämättömyys todettiin ja ymmärrettiin.
– Totta kai se painoi mielet alas, kun koko Lappi joutui kärsimään. Monelta meni kaikki niin, että vain vaatteet jäivät päälle.
Tornion kaupunki ja sen siviiliväestö joutui kiivaan taistelun keskelle suomalaisten joukkojen maihinnousussa 1.10.1944. Kanervien talo oli Torniojoen rannalla.
– Muistan vielä sen äänen kun saksalaiset hävittäjät lensivät matalalla jokea pitkin. Ne suunnistivat sen avulla kohti Röyttää, hän kertoo.
Lapset saivat osansa
Lapin sota kosketti perhettä yllättävällä tavalla. Pojista vanhimmat, muutaman vuoden ikäisiä pikkulapsia molemmat, olivat leikkimässä kodin läheisellä hiekkamontulla. Saara sai puhelun sensuuritoimistoon. Pojat olivat leikkiessään joutuneet hiekkaan uponneen kranaatin murjomiksi, mutta molemmat selvisivät. Kanerva muistaa tietäneensä, että pahin on ohi, kun vanhin pojista sanoi, että hänellä on nälkä. Hän riensi hakemaan graavilohta, molempien suurta herkkua, voileipien päälle.
– Kysyin kalastaja Tervahaudalta myisikö hän meille kalaa. Hän vastasi, että en myy, mutta annan, sillä pidän niin teidän pojista.
Perheeseen syntyi tyttö ja kolme poikaa. Rauhan koitettua Saara palasi opetustyöhön ja Teuvo jatkoi työskentelyä Helmer Husan tukkuliikkeessä, johon hänet oli alun pitäen komennettu töihin jatkosodan aikana. Hän eteni työssään osastopäälliköksi, mutta sydänvaivat pakottivat hänet eläkkeelle jo vuonna 1956.
– Teuvo osti lopulta Volkswagen-auton, johon lastasi tavarat ja teki pienempää vähittäistavarakauppaa kauppiaiden kanssa, Saara naurahtaa.
– Myyntimies ei noin vain lopeta työtä. Hyvän lääkärin löydettyään mieheni kunto parani ja hän eli vuoteen 1989 saakka, hän jatkaa.
Sisulla elämää rakentamaan
Kanervien kotitalo, jonka pihamaalla oli tilaa myös lampaille, säästyi sodassa. Lapin sodan hävitys kuitenkin painoi yleisesti jälleenrakennuksen alkuaikoja. Kanerva muistaa miettineensä, että miten murheen yli päästäänkään. Sitten rakennustyöt alkoivat.
– Siinä näkyi se suomalainen sisu ja voima. Rakennustöiden edistyessä myös sisu voimistui. Ensin täytyi vain voittaa ne murheet ja tuskat mitä oli ollut.
Saara Kanerva on tehnyt mittavan työn maanpuolustuksellisella yhdistyskentällä. Hän oli jo talvisodan jälkeen ollut perustamassa asevelinaisten yhdistystä ja kuului jo aiemmin vapaussoturien puolisoiden yhdistykseen. Hän on toiminut niin aliupseeriliiton naistoimikunnan puheenjohtajana kuin Kalevalaisten naisten liiton varapuheenjohtajana.
– Helsingissä siinä sai kulkea. Onneksi miehelläni ei ollut aikaa vieviä harrastuksia, hän toteaa vaatimattomasti.
Tunnustuksena Lotta-työstä tasavallan presidentti myönsi hänelle 3. luokan Vapaudenristin itsenäisyyspäivänä 2005. Vielä tuolloin hän asui Tornion keskustassa kerrostalossa. Kotitila sai väistyä jo 1970-luvulla oluttehtaan rakennusten tieltä.
– Minusta tuntuu, että voisin pärjätä kerrostalossa vielä itsekin, mutta lapsilla oli kova huoli ja voi tietysti tulla sellainen hetki, että apua voi tarvita nopeasti.
Teksti ja kuvat: Juha-Pekka Honkanen
