(teksti on neuvontapalvelutyöntekijän puheenvuorosta neuvottelupäivillä 10.11. 2022. Juttu on julkaistu myös Sotainvalidissa 4/2022)
Työurani sotainvalidien parissa alkoi 33 vuotta sitten elokuussa 1989, kun minusta tuli Uudenkaarlepyyn sotainvalidiosaston sihteeri. Ja kun Uudenkaarlepyyn sairaskoti aloitti toimintansa vuonna 1991, minä sain sosiaalityöntekijän viran: aluksi tuntipalkattuna, sitten 50 %:n työajalla ja muutaman vuoden jälkeen täysipäiväisenä. Ensimmäinen työpäiväni neuvontapalvelutyöntekijänä tein helmikuussa 1996.
Avun antoa ja sen järjestämistä
Aluksi alueeni oli Oravaisista Kokkolaan ja pidin kunnantaloilla vastaanottoa kerran kuukaudessa. Noihin aikoihin puolisot ja lesket eivät olleet niin aktiivisia kävijöitä vaan sotainvalidit itse kävivät säännöllisesti. Asioita riitti laidasta laitaan: sairausapulisä, kuntoutus, yleinen terveydentarkastus ja jopa yksityistiehen liittyviä ongelmia, mutta siinä en valitettavasti voinut olla avuksi.
Nykyään työalueenani ovat kunnat Vaasasta Kruunupyyhyn. Järjestän asiakkaille usein kotipalvelua, apuvälineitä ja siivousta, täytän hoitotukihakemuksia, tilaan lääkärintodistuksia, täytän intervalli- ja laitoshoitohakemuksia, korvauksia sairauskuluista ja ylipäänsä selvitän, kuinka he pärjäävät kotona. Olen koko ajan yhteydessä Kelaan ja kuntiin, joissa henkilökunta vaihtuu usein, mutta yleensä minulla on muutama ”varma” yhteyshenkilö. Uuden hyvinvointialueen aloittaminen tietää taas paljon muutoksia.
”Mammas gubbar” – asiakkaista ystäviksi
Olen tehnyt tätä työtä niin monta vuotta, että olen oppinut tuntemaan henkilökohtaisesti melkein kaikki sotainvalidit, puolisot ja lesket. He ovat minun asiakkaitani mutta voin sanoa, että suurin osa on myös ystäviäni. He tietävät heti kuka olen, kun soitan ja kerron nimeni. Sama toimii myös päinvastoin: eräs sotainvalidi soittaessaan sanoi aina vain: ”Hei, se olen minä” ja tiesin heti, kuka soitti. Kerran tyttäreni vastasi puhelimeen ja luonamme vieraillut anoppi kysyi, että kuka siellä soitti, johon tytär vastasi: ”Det var bara en av mammas gubbar” eli yksi äidin ukoista.
On aina surullista lukea lehdestä asiakkaan kuolinilmoitus. Mutta toisaalta; jos olet saanut elää 95–100 vuotta, niin se on jo korkea ikä ja kuolemakin kuulu elämään.
Kotikäynnit ovat suuri osa neuvontapalvelutyötä. Puhelut ovat tärkeitä, mutta asiakkaat todella arvostavat sitä, että tulen heidän kotiinsa ja saamme keskustella rauhassa. Olemme keskustelleet monista aiheista ja olen saanut kuulla monta elämäntarinaa. Samalla he saavat kehua lapsiaan ja lapsenlapsiaan, mikä on tärkeää. Nykyään kuulen paljon myös heidän sairauksistaan. Osa valittaa paljon sairauksistaan ja osa taas on tyytyväisiä vaikka heilläkin olisi syy valitukseen.
Kotikäynnit työn kulmakivenä
Enemmän huomaan jäsentemme olevan aika yksinäisiä, sillä ”kaikki minun ystävät ovat hautausmaalla”. Siksi he ovat niin kiitollisia, kun joku tulee kotiin tapaamaan heitä ja sitten vielä järjestää jonkun asian tai selvittää ongelman. He luottavat minuun asioiden hoitamisessa ja kertovat minulle heille tärkeistä asioista. – Tämä lämmittää aina sydäntäni.
Kotikäynnillä voi tapahtua melkein mitä vain. Jokunen aika sitten etsin puolisojäsenen kanssa kadonnutta lottokuponkia, kun 96-vuotias rouva oli käynyt taksilla kaupassa ja täyttänyt kupongin, mutta kotiin tultua sitä ei löytynyt mistään. Etsintöjen jälkeen löysimme sen tyynyn alta. Toisella kotikäynnillä rouva oli huolissaan hukassa olevasta kuulolaitteesta. Lopulta minä olin kontillani keittiönpöydän alla, josta laite löytyi.
Neuvontapalvelu toimii Uudenkaarlepyyn sairaskodin tiloissa ja työtä tehdään myös puhelimitse ja kotikäynteinä. Alueen sairaskodit Geritrim (ent. Selkämeren sairaskoti) ja Uudenkaarlepyyn sairaskodit tekevät hyvää yhteistyötä. Meillä on jopa sama toimitusjohtaja, Tony Westerlund, joka tulee Uusikaarlepyyhyn pari kertaa viikossa ja muutoin pitää yhteyttä taloon soittamalla ja sähköposteilla. Molemmissa taloissa on yksi neuvontapalvelutyöntekijä ja yhteistyömme on aina ollut sujuvaa ja hyvää.
Asiakkaiden määrä vähenee joka vuosi, heidän kuntonsa ja elämäntilanteensa muuttuvat. Kuulon heikkeneminen vaikeuttaa puheluja ja väärinkäsitykset ovat mahdollisia. Siksipä aina kun soitan asiakkaalle, toistan hänelle tärkeitä päivämääriä ja aikoja useaan kertaan, jotta hän on varmasti kuullut oikein. Tästä on tullut tapa, jota teen myös kotona. Joskus mieheni nauraa minulle ja sanoo, ettei minun tarvitse aina toistaa samaa asiaa eikä niin kovalla äänellä.
Yhteydenpitoa tavalla tai toisella
Asiakaskontaktit ja kotikäynnit ovat usein ainoa tapa saada palautetta työstä. Välillä tuntuu siltä, ettei työnantajani tiedä paljoa työstäni, mutta iloiset ja tyytyväiset asiakkaat ovat parasta palautetta! Kun asiakas sanoo: ”Kiitos kun kävit, tuletko pian uudestaan?” tai ”Kiitos, että sinä vielä muistat minua” – nämä lämmittävät mieltä.
Olen huomannut, että enenevässä määrin se olen minä, joka ottaa yhteyttä asiakkaisiin. Saan usein kuulla, että kyllä asiakas on aikonut ottaa yhteyttä minuun, mutta ei ole saanut aikaiseksi.
Korona-aika oli kyllä ärsyttävä. Aluksi en oikein tiennyt, kuinka hoitaisin työtehtäväni. Yhteydenpito asiakkaisiin pelkästään puhelimitse ei ole sama asia kuin kotikäynnit. Mutta yllättävän tyytyväisiä sotainvalidit ja puolisojäsenet kuitenkin ovat olleet. Monet olivat jo tottuneet olemaan yksin kotona eikä heidän arkeensa kuulunut paljoa sosiaalisia kontakteja aikaisemminkaan.
Hyvää yhteistyötä
Olen toiminut nyt kymmenen vuotta myös Rannikko-Pohjanmaan sotainvalidipiirin toiminnanjohtajana. Minusta tämä on hyvä yhdistelmä. Joskus puhelinkeskustelussa on vaikea tietää, onko tämä nyt sotainvalidipiirin vai neuvontapalvelun asia. On suuri etu istua ”kahdella tuolilla”. Esimerkiksi nyt syyskuussa, kun Veljesliitolta tuli tieto, että piiri saa antaa 10 kerran avokuntoutusjakson sotainvalidipuolisolle tai -leskelle, minä tiesin heti, kenelle sen antaisin. Keskustelin asiasta Geritrimin neuvontapalvelijan Carola Lagerströmin kanssa ja kysyin hänen ehdokkaitaan. Yhdessä sitten päätimme kuntoutuksen saajat.
Muuttuva asiakaskunta
Rannikko-Pohjanmaan piirissä on 20 sotainvalidia ja heistä ¼ on suomenkielisiä ja loput ruotsinkielisiä. Puolisojäseniä on 140 ja heistä 1/3 on suomenkielisiä. Olen viettänyt monta kesä- ja joulujuhlaa sotainvalidien kanssa. Alussa kaikki tulivat reippaasti juhlaan ja me tanssimme ja pidimme hauskaa. Nyt osallistujilla on keppi, rollaattori tai pyörätuoli. Enää emme tanssi, mutta syömme hyvin ja kuuntelemme hyvää musiikkia. Viralliset, pitkät puheet ovat jääneet pois. Ilmeisesti jäsenet vielä arvostavat sitä, että he pääsevät juhlimaan. Vuosien varrelle on mahtunut tietysti monia hautajaisiakin.
Presidentin juhlaan sotainvalidin saattajana
Kohokohta työssäni oli, kun pääsin sotainvalidin saattajana presidentin itsenäisyyspäivän juhlaan vuonna 2013. Sotainvalidi Viktor asui yksin eikä hänellä ollut lähiomaisia. Yhdessä kävimme vaatekaupassa Vaasassa ja Viktor osti uuden puvun ja uudet kengät. Viikot ennen juhlaa olivat todella jännittäviä, sillä Viktor joutui pari kertaa sairaalaan. Tämä oli se vuosi, kun juhla pidettiin Tampere-talolla. Ei ollut sitä tavallista tanssia vaan ohjelmana oli ihana juhlakonsertti. Muistan, kuinka konsertin lopussa orkesteri soitti Finlandian. Viktor oli niin liikuttunut, että kyyneleet valuivat hänen poskelleen.
Työstään ylpeä
Kaikkinensa neuvontapalvelijan työ on hyvin vaihtelevaa, antoisaa ja itsenäistä työtä. Useimmat ikäihmiset ovat tyytyväisiä ja kiitollisia, kun joku välittää heistä ja auttaa heitä. Olen ylpeä työstäni ja siitä, että olen saanut palvella sotainvalideja, veteraaneja ja heidän omaisiaan niin monta vuotta. Se, että olen pysynyt samassa työssä yli 30 vuotta, on selvästi merkki siitä, että olen viihtynyt työssäni!
Monika Julin
neuvontapalvelutyöntekijä Uusikaarlepyy, toiminnanjohtaja
