Petsamossa syntyneen Katri Jefremoffin elämässä on riittänyt käänteitä useamman ihmisen edestä. Kolttasaamelainen rouva kertoi elämästään kesällä 2021 Lapin kuntoutuksessa. (Juttu on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä 4/2021)
Katri Jefremoff, 89, syntyi Petsamossa Puskankylässä marraskuussa vuonna 1932 9-lapsiseen perheeseen. Lapsuuttaan hän muistelee lämmöllä.
– Petsamossa oli hyvä, ainahan sitä kotona on tietenki hyvä. Ihan hyvin olivat kaikki asiat silloin Petsamossa ko asui.
Perheet olivat isoja ja naapuriyhteisöt läheisiä.
– Oli kalastusta ja poronhoitoa – kaikki nämä kuului siihen. Naapureita oli Puskankylässä kuusi ja naapurit siihen aikaan olivat erittäin hyviä auttamaan toisiaan. Paljon tekivät, puuhommat ja muut, vuoroin siihen taloon ja taas toiseen ja siten autettiin toisiamme. Oikein hyvin oli asiat meillä.
Koulua vieraalla kielellä
Katri aloitti koulunsa Parkkinassa, mutta oppiminen oli hankalaa, sillä koulussa puhuttiin vain suomea, mitä saamenkieliset lapset eivät osanneet.
– Ummikkona menimme kouluun. Siihen aikaan emme tienneet suomen kieltä ollenkaan, koska toinen kotikieli oli venäjä. Elikkä meillä kotona puhuttiin koltansaamea ja venäjää. Koulussa olis pitänyt suomea puhua, mutta ei osattu. Mukana kuitenkin olimme, vaikkemme kerinneet montaa kuukautta olla.
Opintie keskeytyi talvisodan nopeaan syttymiseen. Suomi ei ehtinyt evakuoida kaikkia kansalaisiaan ja petsamolaiset jäivät neuvostoliittolaisten vangeiksi.
– Muurmanskista meidät vietiin eteenpäin Luujärvelle. Siellä meitä oli monta kymmentä. Markkinastakin oli koululaisia.
Katri oli vankina ollessaan 7-vuotias, joten hänen muistikuvansa tuosta ajasta ovat vähäisiä. Jotakin hän kuitenkin muistaa.
– Ei siellä mitenkään huono ollut, kaksi suurta parakkia ja niissä oli niin paljon ihmisiä kuin vain mahtui. Useampia perheitä oli ja saimme olla yhdessä.
Sotavankeusaikaa kesti useamman kuukauden ajan ja kesällä he pääsivät pois ja kotiin karanteenin jälkeen. Vanhemmilleen Katri muistaa tämän kaiken olleen vaikeaa aikaa.
Ruotsiin sotalapseksi
Petsamoon palattuaan Katri joutui lastenkotiin, sillä hänen isänsä oli sodassa ja kuoli vuonna 1945, äiti kuoli kaksi vuotta aiemmin.
– Nuorena on molemmat vanhemmat menneet, orpona on oltu kauan. Vaikeata se oli, varsinkin sotien jälkeen.
Lastenkodista Katri, kuten muutkin, toimitettiin Ruotsiin sotaa pakoon. Sillä aikaa petsamolaiset joutuivat jättämään kotinsa toistamiseen, tällä kertaa lopullisesti.
– Petsamon lastenkodista meitä meni kaikki, hoitajat ja lapset, Ruotsiin. Ne olivat Skellefteåssa, minä eri paikassa. Olin silloin 10-vuotias.
Katri kertoo ruotsalaisen perheensä olleen hyvä ja hän viihtyi siellä. Sujuvasti kesken haastattelun Katri vaihtaakin kielen ruotsiksi ja toteaa ”det går lika bra att prata svenska”.
– Minä kävin Ruotsissa kansakoulua kolme vuotta. Toista kertaa menin kouluun enkä ymmärtänyt mitään, ummikkona menin taas. Istuin koulussa vaan mukana. Mutta kun ei mitään muuta kieltä kuule, niin kyllä sitä pikkuhiljaa alkoi oppimaan.
Katri olisi halunnut jäädä Ruotsiin, sillä hänellä oli siellä hyvä perhe ja koti, jossa hän viihtyi. Ruotsiin jääminen olisi kuitenkin vaatinut luvan Suomesta. Ruotsin-aikaiseen perheeseen syntyi pysyvä side ja he pitivät yhteyttä: Ruotsista mm. lähetettiin myöhemmin Katrin lapsille lastenvaatteita ja he vierailivat usein Lapissa.
Petsamon lapset palasivat Ruotsista Suomeen lastenkotiin Lohjalle, jossa he olivat aikuisiksi asti, niin myös Katrin sisarukset.
Tuhottu Lappi
Katri Jefremoff palasi Suomeen vuonna 1946 ja sai olla mummonsa Paulan kanssa, sillä Katri oli jo 15-vuotias.
– Me tulimme ensin Rovaniemelle, joka oli maan tasalla. Se oli kerta kaikkiaan niin poltettu ja pommitettu. Korkalovaarassa oli parakki, missä sai yöpyä. Sanomalehti oli pään alla, Katri muistelee kauhistellen.
Rovaniemeltä matka jatkui Ivaloon, jonne ihmiset menivät sitä mukaa, kun saivat asunnon. Katri hankki töitä kotiapulaisena ja pystyi osallistumaan taloudenpitoon mummonsa kanssa.
– Kyllä Ivalokin oli poltettu maan tasalle. Ei ollut muuta kuin raunioita, joiden ehjäksi jääneissä kellareissa ihmiset asuivat. Saksalaisilta oli jäänyt oikein hyvät maanalaiset korsut, joissa me asuimme.
Katrin perhe oli hajallaan eri puolilla Suomea. Hän sai yhteyden sisaruksiinsa heidän ollessaan Lohjalla lastenkodissa. Mummo oli nuorelle Katrille suuri tuki.
– Paula-mummo oli hyvä turva. Minulla oli lisäksi kaksi enoa, jotka rakensivat pikkumökkejä Nellimin Sarvijärvelle, johon sitten pääsivät muuttamaan.
Sarvijärvelle suuntasi myös Katri mummonsa kanssa.
Perheen perustaminen
Oman perheen Katri sai vuonna 1950, kun hän meni naimisiin petsamolaisen kotikylän pojan kanssa.
– Mooses oli syntynyt vuonna 1926, joten hän oli ehtinyt sotaankin. Saksalaisten pois ajamisen hän kertoi olleen raskainta. Siellä kuoli paljon Suomen sotilaita.
He asettuivat asumaan Sarvijärvelle pikkumökkiin ja perustivat perheen, johon syntyi seitsemän lasta.
– Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että kuinka sitä on kaikkeen ehtinyt: ei tullut vedet sisälle eikä ollut sähköjä eikä mitään siihen aikaan, kaikki piti ulkoa juosta ja töitä tehdä. Vie mennessä, tuo tullessa. Lasten kanssa aika meni mukavasti, Katri muistelee työntäyteisiä vuosia hymyillen.
Puolisolla Mooseksella oli poroja, mutta ei niin paljon, että ne olisivat elättäneet perheen. Hän olikin töissä valtiolla siirtotyömailla eli osallistui maan jälleenrakennukseen.
– Ja sitä työtä Lapissa riitti.
Isoon taloon
Jefremoffit asuivat Sarvijärvellä 30 vuotta, minkä jälkeen mies halusi oman tilan ja he muuttivat Nellimin kirkonkylälle. Samassa talossa Katri asuu yhä, tosin nyt yksin, sillä Mooses nukkui pois 19 vuotta sitten. Iso talo on pitänyt vireän naisen työn touhussa.
– Siinä on paljon lenkkeilemistä, kun yhdestä huoneesta kävelee keittiöön ja takapuolelle, Katri nauraa.
Kolttasaamen kieli ja kulttuuri ovat pysyneet Katrille rakkaina. Lapsilleen hän puhui kolttasaamea ja opetti sitä myöhemmin myös Nellimin koulussa. Hän on myös perehtynyt koltan perinnekäsitöihin.
– Käsitöitä olen opiskellutkin, kolme vuotta kolttaperinnekäsitöitä, ja olen opettanut sitä Ivalossa ja Nellimissä. Kiinnostusta on riittänyt, Katri sanoo.
Hänestä onkin hienoa, että kiinnostus ja arvostus alkuperäiskansojen kieltä ja kulttuuria kohtaan ovat nousseet. Tilanne oli toinen, kun hänen lapsensa kävivät koulua.
– Saamen kielen puhuminen kouluissa kiellettiin silloin, kun minun lapset olivat koulussa. Yhtään ei saanut puhua saamea, koska piti oppia suomea. Se tuntui pahalta, että lapsilta kiellettiin oman äidinkielen puhuminen ja niin se monelta jäi. Se oli kyllä kurjaa, ja se oli kaikille saamelaisille sama.
Talvisodan aikaisen sotavankeuden johdosta Katri haki parikymmentä vuotta sitten sotainvaliditeettia, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa Olga-siskoltaan. Hakemukset ja tarvittavat todistukset toimitettuaan Katri sai 10 %:n invaliditeetin. Sen myötä hän on päässyt säännöllisesti kuntoutukseen ja saanut kotiinsa arkea helpottavia palveluja. Tosin välimatka nousee haasteeksi etenkin ateriapalvelun kanssa.
– Ruokapalvelu olisi, mutta se on minulle vähän liian hankala, kun ruoat on Ivalossa, ja Nellimistä Ivaloon on matkaa 42 kilometriä eikä sitä lähdetä vain minun takia tuomaan. Ilmeisesti Nellimissä ei ole muita kuin minä, joka saisi ruokapalvelun. Kyllä siihen on yritetty ratkaisua löytää. Mutta aina kun Ivalossa käyn niin minä sitten otan useamman päivän ruoat mukaan.
Tärkeää ja monipuolista kuntoutusta
Kuntoutuksessa Katri Jefremoff on kulkenut Rokualla ja nyt hän on toista kertaa Rovaniemellä Lapin kuntoutuksessa. Hän on viihtynyt hyvin.
– Kyllähän tänne matkaa kertyy, mutta olenkin täällä koko kuntoutusajan eli kaksi viikkoa. Täällä saa seurustella koko ajan ja se onkin erittäin tärkeää. Kotona kun on melkeinpä yksinään, niin täällä onkin erilaista ja se on hirveän hyvä, että näkee ihmisiä. Tämä on mielelle tärkeää, ei pelkästään liikuntaa, Katri kiittelee.
Ei sijaa katkeruudelle
Tuttuun tapaan sota-ajan kokemukset nousevat esille myös kuntoutujien kesken.
– Ei minussa katkeruutta ole. Minä vain ruukasin sanoa, että sota on sota. Vaikka meillä kaikki sinne jäi, niin ei ole katkeruutta. Niin olisi hankala elää.
Katri on palannut lapsuusmaisemiin useita kertoja sekä unissaan että oikeasti.
– Ensimmäisillä kerroilla meille asti ei päässyt vaan mummolasta piti palata. Sain siellä itkeä jokirannalla, sen jälkeen on ollut hyvä eikä sota ole näkynyt unissakaan. Petsamonjoki virtaa yhtä kauniina, Katri sanoo ja hymyilee rauhallisesti.
Marja Kivilompolo
Lisää saamelaistietoa löydät Oktavuohta-sivuilta.
